Muutama sana Nantucketista, materiasta ja aaveista

Olen aina halunnut matkustaa Uuteen-Englantiin. Olen tahtonut nähdä alueelle tyypillisten rakennusten sävyttämät rannikkokaupungit ja kokea niiden lovecraft-henkisen tunnelman. Toiveeni toteutui keväällä, kun lähdin viikoksi keräämään aineistoa väitöskirjaani varten Nantucketin saarelle Massachusettsiin. Näin kylän reunalla sijaitsevia vanhoja hautausmaita, lyhtyjen valaisemia mukulakivikatuja ja noitatalojen kaltaisia rakennuksia, jotka todella toivat H. P. Lovecraftin mielenmaiseman konkreettisesti silmien eteen. Tunnelma vahvistui öisin, kun hiljaisuuden rikkoi vain kaukaa kantautuva konnien kurnutus, tai niinä päivinä kun koko saari oli sankan sumuverhon peitossa.

Nantucket Historical Associationin minulle tarjoama tutkijaresidenssi oli unelmieni täyttymys. Rakennus ei ollut mikä tahansa moderni hökkeli, vaan juuri sellainen 1700- ja 1800-lukujen vaihteen federal-style talo, jollaisessa olen nuoruudestani asti halunnut asua. Tämä Thomas Macy -house, jota asutin yksinäni koko matkani ajan, oli alkujaan saarella asuneen Valentine Swainin vuonna 1770 rakennuttama talo. Erilaisten perimyskoukeroiden jälkeen se siirtyi 1820-luvun lopulla saarelaisen kveekarijohtaja ja kauppias Thomas Macyn ja hänen puolisonsa Eunicen kodiksi. Macyt tekivät taloon merkittäviä rakenteellisia uudistuksia 1830-luvulla, jolloin saarelaisten pääelinkeinona harjoittama valaanpyynti eli kulta-aikaansa. Tuolloin rakennus sai nykyisen kauniin ulkomuotonsa, eikä siellä ole sen jälkeen tehty muita mullistavia uudistuksia. Talo pysyi Macyn suvulla yli vuosisadan kunnes se sai uudet omistajansa. Lopulta talo lahjoitettiin Nantucketin historialliselle yhdistykselle 1980-luvulla.Talossa tiivistyi siis yli kahden vuosisadan monikerroksinen historia, mikä oli äärimmäisen kiehtovaa. Aivan kuin olisin asunut museossa mutta ilman tarkkoja rajoituksia ja ympärillä pyöriviä turisteja.

WP_20160412_08_49_21_Pro

Thomas Macy -house

Eri puolilla taloa kulkiessani en voinut välttää ajatusta siitä, mitä kaikkea sen seinät ja ikivanhat huonekalut olivat todistaneet. Ne olivat nähneet sukupolvien syntyvän ja katoavan. Ne olivat myös todistaneen lukuisten vierailijoiden käyntiä talossa. Näistä kuuluisin oli ollut kirjailija Herman Melville, jonka uskotaan ruokailleen talossa Thomas Macyn vieraana 1850-luvulla. Ajattelin asiaa usein seistessäni tuon ruokailuhuoneen kynnyksellä. Oli helppo kuvitella Melville istumaan yhteen ruokailupöydän tuoleista kuuntelemaan tarkasti Macyn kertomuksia saaresta ja siihen liittyvistä tarinoista. Melvillehän kävi saarella juuri keräämässä inspiraatiota kirjoilleen, joista mainittakoon esimerkinä 1850-luvulla julkaistu Moby Dick.

Muiden uuden englannin maamerkkien tapaan talo suorastaan hohkasi lovecraft-henkistä tunnelmaa. Saarelle iskevien kovien tuulenpuuskien voimasta se kitisi ja natisi, mikä antoi vaikutelman kuin talo eläisi omaa elämäänsä. Välillä ovet aukenivat itsestään. Eräänä yönä käydessäni talon alakerrassa huomasin lattialautojen välistä loistavan aavemaisen valon. Jostain syystä kellarin valaisin oli päällä ja sen hehku kajasti himmeästi lattialankkujen välistä pimeään käytävähalliin. Tunnelma talossa oli siis toisinaan hyvin aavemainen. Myöhemmin kuulin, että talossa on usein nähty kummituksia. Vaikka olin asunut talossa jo tovin ja olin tottunut sen ääniin ja liikkeisiin, tieto kummittelusta sai minut pysymään hereillä läpi viimeisen talossa viettämäni yön.

Jälkikäteen on ollut mielenkiintoista pohtia, miten tiiviisti tunnelma, historia ja erityisesti yksityiskohtaiset tarinat ovat sidottuja niitä ympäröivään materiaan, joka yhä seisoo pystyssä, muistuttamassa menneistä ajoista. Materia siis todella merkitsee. Thomas Macyn vanha kotitalo oli kuin iso historiaopus. Se huokui muistoja menneisyydestä. Talossa leijuva ikääntyneen materian tuoksu, esineet ja rakennuksen koko rakenne kertoi sen selkeästi.  Yhtä lailla talo oli myös aavemainen kuten niin monet muutkin vanhat rakennukset. Missä muualla aaveet asuisivatkaan kuin vanhoissa paikoissa, sidoksissa vuosikausia vanhaan materiaan? Paikan ja esineiden merkitys on siis äärimmäisen tärkeä, ja kun ne poistetaan, mitä jää jäljelle? Monissa tarinoissa esimerkiksi aaveet katoavat, kun taloon tehdään perusteellinen remontti. Aivan kuin vanhojen seinälevyjen mukana katoaisivat niissä majailleet henget. Samalla katoavat tietysti myös vanhan materian luoma tunnelma ja sen todistama monikerroksinen historia. Vaikka esimerkiksi rekonstruoitu museo voi luoda vaikutelman alkuperäisestä tilasta, ei kyse ole kuitenkaan enää autenttisuudesta.

 

Kaiken kaikkiaan Nantucketissa viettämäni aika oli unelmien täyttymys. Näin ja koin juuri sen, mitä olin aina halunnut. Toisin sanoen tietyn paikan, johon olen mielessäni sitonut paljon merkityksiä.  Thomas Macyn talossa viettämäni aika oli upea kokemus, vaikkakin hieman pelottava. Uskon, että nantucketilaiset ovat myös rakennuksestaan ylpeitä. Sen sisältöä ei ole täysin modernisoitu, kuten niin monen muun vanhan rakennuksen, jotka seisovat uhmakkaasti sen vierellä saaren keskustan vanhalla pääkadulla. Tässä mielessä se muistuttaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin Nantucketin loiston päivistä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa, kun saari oli vielä maailman valaanpyynnin keskus.

 

 

 

Unohduksesta ja historian välttämättömyydestä

Monet tarinat saavat alkunsa unohduksesta. Tuhansia vuosia sitten pois ajettu pahuus palaa, eikä kukaan enää muista, mikä se on tai miten sitä vastaan taistellaan. Voiko näin käydä myös tosielämässä? Voivatko muistot kurjista ja synkistä ajoista vain kadota, ettei kukaan ole muistuttamassa, kun mennyt alkaa toistaa itseään? On totta, että ensikäden muistot katoavat aikanaan. Kuitenkin kaikki se mikä kulkee kohti unohdusta; edesmenneet ihmiset, eläimet, kasvit ja esineet, jotka omalla olemassaolollaan ovat vaikuttaneet monien elämäntarinoiden käänteisiin, jättävät jälkeensä jälkiä. Näitä jälkiä historioitsijat sekä muut menneisyyttä tarkastelevat tutkijat pyrkivät tavoittamaan.

Kaikki tapahtuu täällä aina hetkessä. Kun hetki on ohi, se siirtyy menneisyyteen. Jokaisesta tällaisesta hetkestä jää joitain jälkiä – joko muistoja tai materiaa, joita aika armotta etäännyttää meistä. Parhaiten säilyvät ne hetket, joiden muisto jaetaan seuraaville sukupolville kertomuksin tai kuvin. Tilanteet, jotka jättävät jälkeensä materiaa, joita korroosio ei hetkessä tuhoa, antavat myös osviittaa menneestä. Näiden jälkien avulla ei autenttista hetkeä kuitenkaan aina voi tavoittaa. Voi olla, että joku on rajattu filmiltä pois tai jotain jätetään kertomuksissa mainitsematta. Ehkä mullan alta löytynyt materia on tuotu paikalle tietoisesti, vääristämään tilanteesta syntyvää mielikuvaa. Kipeitä tai ”haitallisia” muistoja voidaan haluta vääristää tai unohtaa kokonaan, etteivät ne siirry seuraavien sukupolvien kulttuuriseen muistiin. Tietoisesti unohdetuistakin tapahtumista jää kuitenkin usein jälkiä. Muistoista riippuen ne voivat olla esimerkiksi honkien keskelle kätkettyjä joukkohautoja tai salaisiksi merkittyjä asiakirjoja. Tällaiset jäljet asettavat tutkijalle haasteen, joka vaatii ennen kaikkea taitoa tulkita menneisyyttä.

Esimerkkejä edellä mainituista tapauksista on lukuisia. Tuoreimpana mieleeni tulee Ville Suhosen dokumenttielokuva Ompelijatar, joka kertoo puolikuuron kommunistin Martta Koskisen elämästä sekä hänen teloituksesta nuoren demokraattisen Suomen toteuttamana vuonna 1943.  Suhonen on itse maininnut, että ”Martta Koskisen tarinasta muistetaan yleensä hänen viimeiset hetkensä, mutta ne eivät paljasta hänen elämästään juuri mitään.” Suhonen onkin onnistunut dokumentissaan tuomaan Koskisen elämän laajemmin esille. Filmi käsittelee taitavasti koko Martta Koskisen elämän kaaren, antamalla samalla kuvan myös siitä puolesta maamme menneisyyttä, joka harvemmin tulee esille Suomen historian yleisteoksissa. Ville Suhonen sekä Martta Koskisen siskonpoika Pentti Forsman kertovat Film-O-Holicissa julkaistussa haastattelussa, että dokumentti on ennen kaikkea ihmisoikeustarina. Se on kertomus siitä, miten demokratiaksi itseään kutsuva valtio salli sananvapauden rajoittamisen ja mielivaltaisen toisinajattelijoiden vangitsemisen, ja miten kommunistivankeja lopulta päädyttiin teloittamaan ja kiduttamaan.

 

Martta Koskisen tunnistuskuva vuodelta 1933. Koskisen veli ilmiantoi siskonsa ja tämä jouti kahdeksi vuodeksi vankilaan. Hänet vangittiin uudelleen vuonna 1943, jolloin hänelle langetettiin kuolemantuomio, vaikka syitä tuomioon pidettiin vähäisinä. Risto Ryti hylkäsi hänen armonanomuksen ja hänet teloitettiin 28. syyskuuta 1943 Malmin hautausmaan läheisyydessä.

Dokumentilla on selkeä yhteys nykyaikaan. Suhonen onkin toivonut, että Ompelijatar antaisi kuvan siitä, millaista on olla, kun suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Paljon samaa on nykyään huomattavissa suhtautumisessa maahanmuuttajiin. Vainoharhat ja pelko, joita eristäminen synnyttävät ovat nähtävissä kaikkialla sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla. Mikä pahinta, asian voi huomata jo katukuvassa. Lehdistön merkitys eroja paisuttavana tekijänä on huomattavissa samalla tavalla nyt, kuin myös 1900-luvun alkupuolen Suomessa, jolloin vihan ilmapiiriä lietsottiin sanomalehdissä vyöryttämällä syitä kommunistien niskaan. Nykyään maahanmuuttajat ovat alati lehdistön tähtäimessä samalla kun kaikkein kyseenalaisimmat julkaisut suoltavat sivuillaan tuulesta temmattuja vihauutisia.

Aivan kuin historian annettaisiin toistaa itseään! Tämä tuntuu absurdilta, kun otetaan huomioon, että pystymme vastaamaan unohduksen haasteisiin ja löydämme tietoa menneisyydestä. Laadukkaita tulkintoja jo kauan unohdetuista asioista tehdään jatkuvasti. Aika ajoin esiin nousee myös Ompelijattaren kaltaisia teoksia, jotka kertovat tietoisesti unohdetuista hetkistä  – tilanteista, jotka tuovat esille kansakuntien loistokkaan menneisyyden pimeän puolen.  Voisi siis ajatella, että ammoin ilmenneet kriisit ja kurjat ajat eivät voi enää toistua. Me voimme turvautua historiaan; ottaa opiksi erheistämme ja ennakoida tulevat onnettomuudet sekä varautua niihin tarvittavalla tavalla. Kuitenkin olemme tilanteessa, jossa menneisyys toistaa itseään. Miten näin voi käydä? Me emme voi todeta kuten fiktiossa, että ”Jotkut asiat unohtuivat, jotka eivät olisi saaneet unohtua”, koska meillä on tietoa. On kuitenkin eri asia käytetäänkö sitä tai ymmärretäänkö ylipäätään sen tärkeyttä.

Millaista ihmisten historiatietoisuus ylipäätään on nykypäivänä? Vastausta kysymykseen on äärimmäisen vaikeaa määritellä, mutta yleisen keskustelun perusteella tilanne näyttää huonolta. Tuntuu siltä, että ihmisiä korkeinta hallintoa myöten vaivaa näköalattomuus. Katse on suunnattu lähelle juuri tähän päivään sen sijaan, että katsottaisiin menneisyyteen ja siitä viisastuneena uudelleen kauemmaksi tulevaisuuteen. Eletään käsittämättömässä uskossa, jossa teoreettisten alojen nähdään hyödyn sijaan olevan enemmänkin riesaksi yhteiskunnalle. Niiden kuvitellaan tuottavan toisarvoista tiedettä verrattuna esimerkiksi niihin aloihin, jotka voidaan valjastaa suoraan kaupallisen koneiston käyttöön.

Tällainen näköalattomuus on varmasti monen asian summa, mutta sen taustalla näkyy myös menneisyyden tiedostamisen puute. Tuntuu kuin historia olisi monen silmissä vain vuosiluvuista ja kuninkaiden nimistä koostuva staattinen detaljitiedon kenttä, josta on hyötyä lähinnä pubivisassa. Tämä on jo yksi ilmentymä hyvin kapeasta historiatietoisuudesta, sillä se jättää toisarvoiseksi ilmiöiden kokonaisvaltaisen ymmärtämisen – tiedon, jonka tutkiminen ja siitä tehtävät tulkinnat ovat jatkuvassa muutoksessa sitä mukaa kuin tiedettä tehdään. Historia ei siis ole staattista, vaan se on dynaamista, ja se haastaa itseään jatkuvasti!

Historia voi olla avuksi tulevaisuuden haasteiden kohtaamisessa, mikäli sitä opitaan hyödyntämään. Tuntuu kuitenkin siltä, ettei kriittistä historiantutkimusta juuri arvosteta tänäpäivänä. Tieteen ja siinä samalla historiantutkimuksen rahoitusta leikataan rajusti. Yhtä näköalattomasti myös lähestytään tämän päivän ongelmia, joiden kohtaamisessa tietoisuutta menneestä tarvitaisiin, ellei sitten haluta väkisin uudelleenelää 1920 ja 30-lukuja. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että menneisyys ei ole unohtunut meiltä, vaan me päinvastoin haluamme unohtaa menneisyyden, vaikka voisimme oppia siitä niin paljon.

 

Lähteet:

Pilvi Meriläisen haastattelu ”Ville Suhonen & Pentti Forsman ja Ompelijatar”.  http://www.film-o-holic.com/haastattelut/ville-suhonen-ja-pentti-forsman-ompelijatar/

http://www.ompelijatarelokuva.fi/

Pelon ja kauhun lähteillä

Lapsuudessa monet mahdottomatkin asiat saattavat tuntua mahdollisilta. Maailman jäsentäminen on aluillaan ja raja toden sekä mielikuvituksen välillä on häilyvä niin hyvässä kuin pahassa. Hämärästi mieleen painuvien lämpimien hetkien ohella lapsuudessa koetaan nimittäin ensimmäiset pelot ja traumat. Tontun lyhty voi käydä jouluisin ikkunan taa, mutta yhtälailla aaveiden tai muiden pelottavien olentojen ääriviivat voivat piirtyä sälekaihtimia vasten.  Näiden ikävien tuntemusten huono puoli on se, että ne voivat jäädä kummittelemaan alitajuntaan. Ne saattavat palata vielä vanhemmallakin iällä mieleen epämiellyttävinä muistikuvina. Tällaisia muistoja on monenlaisia aina fyysisen väkivallan jättämistä jäljistä fobioihin, esimerkiksi tiettyjä eläimiä tai vaikkapa pimeää kohtaan. Monelle tuttuja ovat varmasti myös suullisen perinteen tai populaarikulttuurin luomat kauhukuvat. Ne ovat yksi osa-alue pelottavien muistojen vyyhdissä – nuotiolla kerrotut kauhutarinat kuin vanhemmilta salaa katsotut kauhuelokuvat saattavat jättää pysyvät jäljet mielen syövereihin.

Edesmennyt äitini kertoi minulle usein, miten häntä oli peloteltu Näkillä. Hänen isovanhempiensa talon vieressä vuolaana virrannut Tiukan joki, jota Peninluomaksikin kutsutaan, sai hänen  vanhempansa turvautumaan klassiseen suojelukeinoon, pelotteluun. Vaikka Näkki kuvataankin suomalaisissa ja ruotsalaisissa tarinoissa usein nuoren miehen tai purohevosen hahmossa, näki äitini kosken kivillä aivan toisenlaisen hahmon. Hän kuvaili Näkin olevan kuin Muumilaakson tarinoiden Mörkö. Tämä on herättänyt minussa mielikuvan pienestä tytöstä kurkistamassa jyrkältä penkereeltä läpi aluskasvillisuuden kohti jokea. Heinien keskeltä näkyy alhaalla joella kivien päällä seisova hahmo, jonka kylmien ja tyhjien silmien katse vastaa suoraan äitini katseeseen. Aivan kuin olento olisi etukäteen tiennyt hänen olevan siellä. Kuviteltu hetki tai uni pelasti äitini mahdollisesti hukkumiskuolemalta lapsena, mutta se syöpyi iäksi hänen alitajuntaansa  ja  vaikutti myös myöhemmällä iällä hänen kokemuksiinsa vedestä. Äidistäni ei koskaan tullut huippu-uimaria.

Näkki on yksi esimerkki siitä, miten vielä 1900-luvun puolivälissäkin haltijoihin ja henkiolentoihin liittyviä uskomuksia käytettiin suojelukeinona, jotta lapset eivät menisi heille vaarallisiin paikkoihin. Tämä muotoaan muuttava veden henki  on osa  germaanista mytologiaa, mutta kaikkein parhaiten se on tullut tunnetuksi skandinaavisen taruperinnön kautta. Yksi Näkin motiiveista pohjoismaisessa tarustossa oli houkutella lapsia ja nuoria naisia veteen, minkä jälkeen hukuttaa heidät. Tämän vuoksi se todennäköisesti sai myös merkityksen suojelun varjolla tehtynä pelottelukeinona.


Itselleni ehkä suurin lapsuuden peloista oli liian pienenä katsottu Tappajahai –elokuva (1975), jonka  näin vanhempien tietämättä ennen kouluikää. Se jätti muistot, jotka palaavat välillä vieläkin mieleen. Sukeltaessa pintaan nousee ajatus siitä, mitä näköetäisyyden ulkopuolella piileksii.  Mitä jos kauempana siintävän sinisen hämärän keskeltä ilmestyykin yhtäkkiä suunnattomat kasvot, mustana tuijottavat tunteettomat nappisilmät ja aukinainen suu täynnä teräviä hampaita? Vielä muutama vuosi sitten koin tilanteen, jossa olin ainoa uimari uimahallissa, eikä ketään muuta ollut samassa tilassa. Enteilevä hiljaisuus valtasi koko tilan. Äänettömyyden rikkoi ainoastaan hitaiden uimaliikkeideni aiheuttama ääni. Rosoisen ulkoikkunan läpi halliin tunkeutuvat auringonsäteet leikkasivat ilmaa. Veden pinta väreili kuin pienen tuulenvireen voimasta. Näin allani jättimäisen varjon ja paniikki oli valmis syntymään. Uin nopeasti altaan reunalle mielessäni mitä villeimmät visiot. Olin jo kuvitelmissani puoliksi jonkun kidassa, mutta mitään ei tapahtunut. Kun uskalsin katsoa takaisin altaaseen, se oli tyhjä. Varjo oli ollut lähtöisin minusta.

Roger Kastellin kuvittama Tappajahai -elokuvan mainosjuliste.

Roger Kastellin kuvittama Tappajahai -elokuvan mainosjuliste.

Pelkojen lähteet eivät olleet enää 1900-luvun loppupuolella peräisin yksinomaan suullisesta perinteestä, kuvista, kirjoituksista tai radiokuunnelmista. Television ja erityisesti videonauhurien yleistyminen kodeissa toivat erilaiset kauheudet yhä nuoremman yleisön katseltavaksi. Moni pikkulapsi näkikin liian nuorena jotain sellaista, mitä mieli ei pystynyt omaksumaan pelkästään fiktiona. Minulle pelkoa aiheutti Tappajahai, mutta se on vain yksi esimerkki kauhuelokuvien herättämistä traumoista. Joillekin on syntynyt nukkepelko Chucky –elokuvien sarjasta, joillekin taas klovnipelko Stephen Kingin minisarjasta It (1990)

Viemäriaukosta Pennywise the Clown – "It" (1991)

Viemäriaukosta kurkistava klovni, Pennywise the Clown – It (1990).

Lapsuuden pelkoja ei kuitenkaan synny pelkästään kauhuelokuvien kaltaisista ohjelmista. Ne voivat juontaa juurensa monista muistakin tv-viihteen tuotteista. Erityisesti YLE:n esittämät tietoiskut ovat syöpyneet monen lapsen muistoihin ohjelmapätkinä, jotka aiheuttavat vieläkin pelonsekaisia tunteita. Minut sai lapsena pelon valtaan suuresti ihailemani lastenkirjailijan ja kuvittajan Camilla Mickwitzin (1937–1989) Pikku Kakkonen -lastenohjelmaa varten 1980-luvulla luoma animaatio Varokaa heikkoja jäitä. On mielenkiintoista, että kyseisen animaation kohdalla voidaan puhua jopa 1980-luvulla syntyneiden kollektiivisesta traumasta. Animaatiota lapsena pelänneitä tuntuu nimittäin olevan todella paljon. Erityisesti animaation tapahtumien ja sen äänimaailman on katsottu aiheuttaneen lapsille traumoja. Jollain tapaa animaation taustalla soivasta sävelestä voi löytää yhtäläisyyksiä Twin Peaks -sarjan tunnusmusiikin kanssa, joka on aiheuttanut myös monille lapsille pelkoa.

Mickwitzin animaatiossa Pikku Kakkosen logosta tuttu nalle putoaa jäihin.

Mickwitzin animaatiossa Pikku Kakkosen logosta tuttu nalle putoaa jäihin.

Pelkoja lapsille eivät ole aiheuttaneet siis pelkästään pelottelumielessä rakennetut kauheudet, vaan myös lapsille suunnatut ohjelmat. Varokaa heikkoja jäitä -animaatio on tästä yksi esimerkki, mutta näitäkin löytyy myös useita muita, kuten esimerkiksi Muumilaakson tarinat -sarjan Mörkö.  Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista huomata miten aika ja kulttuuri ovat vaikuttaneet lapsuuspelkoihimme. Muutaman vuosikymmenen aikana pelot ovat muuttuneet ja suullisen perinteen kauhutarinat ovat saaneet vastuksen kauhuelokuvien hirviöistä. Muistoissa pelot ovat kuitenkin kulkeneet tasavertaisina vaikuttaen traumalle altistuneen elämään vielä aikuisiällä.

Musiikilla kullattu muisto

otto&äiti touko88

Ensimmäiset muistot lapsuudestani ovat Seinäjoelta, Katajalaakson asuinalueelta, punaisesta puutalosta, jonka isoista ruutuikkunoista näkyi pihan takana aukeava metsämaisema. Isäni työt olivat tuoneet meidät – minut, isosiskoni ja vanhempani – tänne synnyinpaikkakunnaltani Teuvalta. Kun mietin tuota aikaa, syntyy mieleeni useita kuvia eri vuodenajoista, sateisista syksyistä, raparperinlehdistä ja sammakoista, kauniista kesäpäivistä, lasipullo-limsoista ja kurjenmiekoista, talvista lumikolineen ja tupsupipoineen sekä keväistä pääsiäisnoitineen ja vappupalloineen. Kun syvennyn näihin muistoihin yksityiskohtaisemmin tajuan tarkkailevani itseäni pysähtyneissä tunnelmissa ja kuvankaltaisissa hetkissä. Muistot ovat muovautuneet suurimmaksi osaksi valokuvien kautta, joita olen tuolta ajalta katsellut. Ne ovat hiljalleen muuntuneet omiksi muistojäljikseen, jotka olen omaksunut vasta myöhemällä iällä. Mieli etsii merkityksiä ja kuvista tulee kulissi sille ajalle, jota emme vielä varhaislapsuudesta pysty kunnolla muistamaan.

Jotain lapsuuteni ensimmäisistä vuosista on kuitenkin juurtunut syvälle muistojeni syövereihin. Pystyn muistamaan etäisesti ääniä, tuoksuja ja liikettä tai ainakin kuvittelen niin. Kun tarkemmin ajattelen, tajuan etten osaa palauttaa mitään yksityiskohtaista mieleeni. Ainoastaan muiston siitä, että koin jonkun tunteen. Olen huomannut vanhemmiten, että nämä hetket saattavat nousta pinnalle uudelleen, kun kuulen jonkun tutun laulun tai haistan jonkun tutun tuoksun. Nämä varhaislapsuudesta tutut ”takaumat” ovat omalla tavallaan äärimmäisen mystisiä. Ne ovat kuin kaikuja menneisyydestä, dialogia sellaisen ihmisen kanssa, jollaisena ei itseään osaa tunnistaa – dialogia noin neljävuotiaan itseni kanssa.

Yrittäessäni ponnistella muistojani, mieleeni tulee vain muutama elävä hetki tuolta ajalta. Yhdessä näistä olen pienessä keittiössä. Pöydällä edessäni on avonainen viilipurkki, johon on ripoteltu kerros fariinisokeria. Sälekaihtimien välistä tunkeutuvat auringon säteet tulvivat huoneeseen ja taustalla soi jokin kappale. Musiikki tuntuu olevan muiston voimakkain elementti, mutta mitä tuo musiikki on? Mikä on tämä kappale, joka liittyy yhteen voimakkaimmista lapsuusmuistostani, ja kuka sen esittää?

Olen pohtinut ja pohtinut. Miettinyt vaihtoehtoja. Nyt jo edesmennyt äitini vietti Seinäjoen aikoina päivät kotiäitinä kanssani ja tämä muisto liittyi takuulla häneen. Tiedän, että äitini lempikappaleita olivat niin Kaj Chydeniuksen kuin Agit-Propinkin laulut. Muitakin suosikkeja hänellä oli, joista mainittakoon Vesa-Matti Loiri ja Leonard Cohen. Cohenin levyjä meiltä löytyi yksi. Se oli levy, jonka kannessa herra Cohen syö banaania. Loirilta levyhyllyssämme olivat levyt Eino Leino 1 ja 2. Ensimmäisen kannessa oli kärsivän näköinen Loiri oranssihtavan partansa kanssa. Toisessa kärsivän näköinen parraton Loiri. Kaj Chydeniusta oli ainakin yksi levy. Se oli beigekantisessa kotelossa, jonka kantta kaunistivat Chydeniuksen mustavalkoiset kasvot.

levyt

Monista vaihtoehdoista huolimatta minun on helpointa kuvitella lapsuusmuistoni musiikiksi Agit -Propin kappaleen Natalia, sillä se herättää minussa yhä hyvin voimakkaan tunnemyrskyn. Onko tämä kuitenkin jotain, millä yritän luoda varhaislapsuuden muistosta eheämmän kokonaisuuden? Yritänkö kullata muiston? Mahdollisesti, sillä kun tarkemmin ajattelen, tämä kappale oli yksi niistä joita soitimme äitini kanssa yhteisillä automatkoilla saatuani ajokortin. Ajelimme paikoissa, kuten äitini lapsuuden maisemissa ja keskustelimme Elvi Sinervosta, Agit-propin laulujen merkityksistä, Salvador Allendelestä ja Kaj Chydeniuksen rakkauslaulujen tunnelmasta. Agit-Propin Natalia olisi sellainen kappale, jonka takuulla haluaisin soivan varhaislapsuuteni muistossa. Se olisi jotain kaunista, millä olisi merkitys. Laulu joka herkistää minut siksi, että olen kuullut sen jo varhaislapsuudessani.

Entä jos muistossa taustalla soinut kappale olikin jokin sattumanvarainen radiokappale? Ajatuskin tästä tuntuu musertavalta. Muistolta katoaisi sen kullatut raamit ja kaunis hetki olisikin vain arkipäiväinen pikkulapsen takauma. Ehkä se onkin syöpynyt mieleeni fariinisokerilla päälystetyn viilin mausta, joka oli vielä ala-aste ikäiseksi asti herkkuani. Nykyään ajatus tästä välipalayhdistelmästä ei enää tunnu niin houkuttelevalta.

Miksi muistot joistain hetkistä, jotka olemme jakaneet omasta elämänpiiristämme kaikonneiden kanssa täytyy kullata? Menneet merkittävät rakkaudet, ajasta kaikonneet tuttavat ja sukulaiset, tärkeät ystävät joihin emme pidä enää yhteyttä ovat usein tällaisten muistojen keskiössä. On hetkiä, joista teemme joskus tahtomattammekin kauniita ja merkityksellisiä. Onko tämä itsensä huijaamista? Käsittelemäni muiston kohdalla en näe asiaa näin. Minusta on mukavaa ajatella, että taustalla soi yksi kappaleista, joka oli minulle ja äidilleni merkityksellinen. Ehkä olen tässä suhteessa taipuvainen vaipumaan mieluummin illuusioon, kuin etsimään totuutta. En kuitenkaan voi koskaan varmuudella tietää, mitä oikeasti tapahtui, enkä ehkä koskaan haluakaan. Mieluummin teen kuten Eino Leino runossaan Elämän koreus: ”vaivun valheesees ja kuvitelmaas”.