Pinnanalainen historia

Olemme varmasti kaikki kokeneet menetyksiä, jotka ovat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä ja omistaneet vuosia ja vuosikymmeniä tällaiselle menetykselle. Kun menettää ihmisen, kodin ja kotiseudun ja kokee olevansa sen jälkeen tapahtumien ulkopuolella, se on portti taiteilijuuteen. (Lundberg Jään käsiohjelmassa, Kansallisooppera 2019) Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää (Is, 2012) elää uutta tulemistaan Jaakko Kuusiston elämyksellisenä oopperana, joka sai kantaesityksensä Kansallisoopperassa... Continue Reading →

Mainokset

Kohtaamisia äidin kanssa

Kuolinvuoteella makaava vanha nainen, joka riemuitsee päästessään vihdoin osalliseksi tyttärensä valokuvataiteellista projektia, kun tämä antaa kameran käydä äitinsä vuoteen vieressä ja kuvata myös tämän kuolinhetken. Siitä pelosta, ettei sattuisi itse olemaan huoneessa juuri silloin, kun hän vetää viimeisen henkäisyn. Englantilainen nainen, joka löytää äitinsä kaapista nipun vanhoja kirjeitä, joita äidinisä on kirjoittanut suomalaisessa metsässä, Karjalan... Continue Reading →

Henkilökohtaista

  Minulle tulee aina silloin tällöin voimakkaasti tunne ettei muuta kannata kirjoittaakaan kuin syvästi henkilökohtaista, koska vain henkilökohtainen on minulle totta, ainoa tieto jonka kokemus muuttaa minulle totuudeksi. Kaikki muu on vain kerrottua. (Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja, 1979, 55) Ajatus henkilökohtaisen kirjoittamisen merkityksellisyydestä on toistuva juonne Eeva Kilven 1979 julkaisemassa teoksessa Naisen päiväkirja. Siihen asti... Continue Reading →

Avaruus ja suru

Kävellessään kotiin hämärtyvää lehmuskujaa Visa muisti vanhan sadun, jonka oli kuullut äidiltä. Harvoin, ei edes sadassa vuodessa, taivaankansi avautui ja paljasti kaikki tähdet, koska se, mitä joka ilta näimme, oli vain kalpea aavistus. Mutta tiettyinä hetkinä taivaankansi avautui ja takaa paljastui todellinen taivas, joka oli tähdistä valkoinen. Se oli niin valkoinen, ettei kukaan ihminen voinut... Continue Reading →

Ihailu ja ihmetys

Minä rakastan Tove Janssonia. Te ette rakasta häntä. Tähän lopputulemaan päättää hemuli-väittelijä monipolvisen, akateemisia diskursseja vilisevän väitöslektionsa Anna Krogeruksen fragmentaarisessa näytelmässä Majakanvartija, jota esitettiin keväällä 2016 Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä. Loppujen lopuksi hemuli-väittelijä oikeuttaa koko työnsä ja tutkimuksensa tällä vahvalla toteamuksella: vain hänellä voi olla jotain todellista sanottavaa muumeista ja Janssonista, koska vain hänellä on... Continue Reading →

Rovaniemi – 1970

Ajasta, paikasta ja asemoitumisestamme suhteessa niihin, saamastamme kasvatuksesta ja koulutuksesta, elämänhistoriastamme ja persoonallisuudestamme rakentuu menneisyydelle kasvualusta meissä. Mutta olivatpa nämä olosuhteet millaiset hyvänsä, menneisyys elää meissä – halusimmepa tai emme, tiedostimmepa sen tai emme. Ja kun menneisyys todella elää meissä, on jatkuvassa muutoksen tilassa: annamme sille tulkintoja, annamme sille tilaa kasaantua ja kumuloitua… Suodatamme jotain... Continue Reading →

Talon jäljillä

   Tartto on kaupunki, jossa talot heräävät eloon poikkeuksellisella tavalla. Rapistuneiden huviloiden rinnakkaiselo juuri korjattujen upeiden villojen kanssa ja laajat, yhtenäiset pientaloalueet kuten Tähtvere, Supilinn tai Riia maanteen varret houkuttelevat katsomaan, tutkimaan, urkkimaan taloja ja niiden pihapiirejä. Harvassa ovat täydelliset, viimeisen päälle korjatut tai uudet talot, vaan näissä taloissa viehättää juuri se, että aina jokin... Continue Reading →

Kirjahyllyistä ja surusta

Äkkiä, kun jotain ei enää ole, sitä huomaa kaipaavansa; ennen aivan mitättömiltä ja itsestäänselvyyksiltä tuntuvia asioita. Ihmismieli taitaa olla sellainen, että vasta kun jokin asia on poissa, ymmärrämme sen merkityksen ja ne kaikki vivahteet, joita se on elämäämme tuonut. Ehkä tämä on yksi syy, miksi kavahdan nykyistä järjestämisbuumia, jossa pyritään tavarasta ensisijaisesti eroon. Sitä kautta... Continue Reading →

”Katso isä, minä hyppään”

Meistä jokainen kai katsoo, kuuntelee ja lukee taideteoksia loppujen lopuksi suhteessa omaan elämäämme. Voimakkaimmat elämyksemme kumpuavat jostain samaistuttavasta, jostain mikä liikuttaa ja saa meidät tuntemaan ehkä kadotettujakin tunteita. Tässä mielessä taiteella voi olla terapeuttinen voima, mistä esimerkiksi omaelämäkertatutkija Tuija Saresma on kirjoittanut monissa teksteissään. Hän on kirjoittanut myös siitä, miten muutoin paljon kirjoittava ihminen saattaa... Continue Reading →

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑