Avaruus ja suru

Kävellessään kotiin hämärtyvää lehmuskujaa Visa muisti vanhan sadun, jonka oli kuullut äidiltä. Harvoin, ei edes sadassa vuodessa, taivaankansi avautui ja paljasti kaikki tähdet, koska se, mitä joka ilta näimme, oli vain kalpea aavistus. Mutta tiettyinä hetkinä taivaankansi avautui ja takaa paljastui todellinen taivas, joka oli tähdistä valkoinen. Se oli niin valkoinen, ettei kukaan ihminen voinut elää sellaisessa valkeudessa. Ja siksi taivaankansi pysyi kiinni, meiltä suljettuna.

Joel Haahtelan tuoreessa romaanissa Mistä maailmat alkavat? päähenkilö Visa herää taiteilijan kutsumukseen 50-luvun Helsingissä. Visalle ajatus avaruudesta ja tähtitaivaasta vertautuu hänen tavoitteisiinsa taiteilijana ja luovana ihmisenä, jonka pyrkimys on avata ihmisille uusia maailmoja, näyttää jotain, mikä on ainutkertaista eikä tavallisesti nähtävissä.

Visaa kiehtoo uudenlaisen näkemisen ja näyttämisen arvoitus. Samalla tavalla avaruus ja siellä mahdollisesti oleva elämä on kiehtonut ihmisiä aina. Viime aikoina olen nähnyt useamman elokuvan, jotka kertovat ihmisistä, joille taivaankansi ei pysy kiinni, suljettuna, vaan jotka uskovat, että erilaisten kokeiden, laitteiden, ja tutkimusten kautta meidän on mahdollista löytää ”todellinen taivas”, avaruuden salaisuudet. Se, mikä elämäkertatutkijan mieltä näissä monissa elokuvissa kiinnittää, on inhimillisen, yksilöllisen tarinan ulottuvuus, joka moniin näistä elokuvista liittyy. Samaan aikaan kun elokuvissa on kyse suurista ihmiskuntaa koskevista kysymyksistä: maailmanlopusta, avaruudessa olevan elämän löytämisestä, maapallon kohtalosta loputtomassa avaruudessa, ajallisuuden ja iäisyyden välisestä suhteesta, ne keskittyvät yksilöllisiin tragedioihin, traumoihin, ja intiimeihin ihmissuhteisiin.

Havahduin ajatukseen, kun katsoin tänä keväänä ensimmäistä kertaa 90-luvun tieteiselokuvan Contact (1997, ohj. Robert Zemeckis), jossa Jodie Foster esittää kunnianhimoista ja itsepintaista astrofyysikkoa Ellen Arrowayta. Tämä luottaa viimeiseen asti mahdollisuuteen saada yhteys avaruuteen. Elokuva alkaa kuvauksella pienestä tytöstä ja hänen läheisestä suhteesta isäänsä, joka ymmärtää tytön tieteilijän mieltä ja halua rakentaa radiolähettimiä. Tytön halu saada kontakti jonnekin kauas, vähitellen myös avaruuteen motivoidaan (ainakin osin) äidin varhaisella kuolemalla, mikä on lähentänyt isän ja tyttären välistä suhdetta. Erilaisilla ajallisilla siirtymillä näytetään tytön aikuinen elämä tiedenaisena ja tutkijana, joka rakentaa laitteita tavoitteenaan saada kontakti avaruudessa olevaan elämään. Takaumien kautta näytetään hänen elämänsä traumaattinen hetki isän kuollessa kotona tyttären läsnäollessa sairaskohtaukseen. Pienen tytön yksinäisyys ja suru muovaa hänestä eksentrisen, tieteelle omistautuneen naisen, jonka työ motivoituu nyt myös isän kuoleman kautta. Yhteys avaruuteen tarkoittaa uuden mahdollisen yhteyden löytymistä kuolleeseen isään.  Elokuvan avainkohtauksessa Ellen lähetetään avaruuteen ja unenomaisessa kohtauksessa hän kohtaa siellä isänsä ja taivaankannen takaisen viisauden siitä, että elämä jatkuu ja ihmisen kehittyminen on mahdollista.

Monia viime vuosien uuden aallon avaruuselokuvia kannattelee samankaltainen trauman kokemus ja melankolinen tunnelma. Siksi ne kokee niin voimakkaasti. Sekä Gravity (2013, Alfonso Cuarón), Interstellar (2014, Christopher Nolan) että tänä talvena nähty Arrival (2016, Denis Villeneuve) jättivät istumaan elokuvateatterin penkeille ja toivomaan, että pimeys säilyisi pitkään.

Kuten Contact, myös Interstellar on isän ja tyttären välisen suhteen kuvaus. Entisen pilotin Cooperin ja tämän tyttären Murphin lämmin ja intellektuaalinen suhde katkeaa äkisti, kun Cooper ottaa vastaan NASAn tehtävän lähteä muutaman muun astronautin kanssa madonreiän kautta etsimään uutta kotia maan asukkaille, jotka ovat tuhoutumassa ekokatastrofin alle. Cooper joutuu hyvästelemään äidittömän tyttärensä määrittelemättömäksi ajaksi. Jos Cooper joskus palaa, aikaa on kulunut maan pinnalla vuosikymmeniä. Tyttären on mahdoton hyväksyä isänsä ratkaisua. Interstellarin aikatasoissa isä säilyttää tiiviin yhteyden tyttäreensä ja pyrkii viestimään tälle avaruuden toisesta ajasta. Murphin tulevaisuutta viitoittaa katkera ero isästä ja tietämättömyys tämän kohtalosta, mutta samalla kunnianhimo jatkaa isän työtä.

Arrival-elokuvassa näkökulma avautuu intiimin äiti-tytär suhteen kuvauksella. Kielitieteilijä Louise Banks omistautuu selvittämään maan pinnalle kaukaa tulleiden avaruusolentojen kieltä ja ymmärtämään näiden sanomaa maan asukkaille. Louisen elämän suru kietoutuu tyttären menetykseen. Elokuvan ajallinen mysteeri muodostuu Ellenille muotoutuvasta tietoisuudesta siitä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Elokuvan myötä hän joutuu tekemään valinnan, jossa vastakkain ovat halu rakastaa samalla tiedostaen, että se tuo mukanaan hänen elämänsä suuren surun, sekä puolison että tyttären menettämisen. Hän valitsee elämän ja yhteyden toiseen ihmiseen tietäen, että se tulee päättymään suruun ja kuolemaan.

Lapsen menetys on myös Gravityn astronautin Ryan Stonen elämän tragedia, joka aktualisoituu uudelleen hänen jäädessä taistelemaan yksin elämästään ja paluusta maan pinnalle avaruusalukselle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Äärimmäinen yksinäisyyden ja surun kokemus yhdistää Louise Banksia ja Ryan Stonea. Molempien naisten kohdalla tietoisuus jostakin itseä suuremmasta ja kokemus avaruuden äärettömyydestä luo uudenlaisen näkökulman itseen ja elämään.

Avaruuteen ja siellä mahdollisesti olevaan kaukaiseen elämään yhdistyy näissä kaikissa elokuvissa sinnikäs halu löytää keino elää surusta ja traumasta huolimatta. Ääretön ajallisuus, avaruuden mahdollisuus on samaan aikaan melankoliaa ja lohtua tuottava kokemus. Ryan Stonelle hetket yksin kulminoituvat tilanteeseen, jossa hän joutuu päättämään haluaako hän ylipäätään enää palata takaisin maailmaan. Louise Banks joutuu tekemään valinnan elämättömän elämän ja eletyn surun välillä. Taivaankannen takainen maailma on samaan aikaan lohdun ja yksinäisyyden paikka.

Ihailu ja ihmetys

Minä rakastan Tove Janssonia. Te ette rakasta häntä.

Tähän lopputulemaan päättää hemuli-väittelijä monipolvisen, akateemisia diskursseja vilisevän väitöslektionsa Anna Krogeruksen fragmentaarisessa näytelmässä Majakanvartija, jota esitettiin keväällä 2016 Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä. Loppujen lopuksi hemuli-väittelijä oikeuttaa koko työnsä ja tutkimuksensa tällä vahvalla toteamuksella: vain hänellä voi olla jotain todellista sanottavaa muumeista ja Janssonista, koska vain hänellä on heihin niin läheinen suhde.

majakanvartija-02-15x22cm-504

Eeva Putro, Anu Koskinen ja Ella Pyhältö vaihtuvissa naisen rooleissa Majakanvartija-näytelmässä. Kuva: Mikko Mäntyniemi, Teatteri Avoimet Ovet

Näytelmän kuluessa tullaan moneen kertaan keskustelleeksi suhteestamme ihailemiimme hahmoihin; samastumisesta, identifikaatiosta, ihailusta, peilaamisesta, heijastumisesta. Majakanvartija ei ole elämäkertanäytelmä, vaikka historiallinen Janssonin hahmo on hänkin näytelmässä läsnä. Pikemminkin se ponnistaa Tove Janssonin tutusta ja tuntemattomasta hahmosta ja hänen taiteilijuudestaan kuvatakseen erilaisten, eri sukupolvisten naisten identiteettejä vaihtuvissa elämäntilanteissa. Jansson tarjoaa heijastamisen pintoja taiteilijuuteen, seksuaalisen identiteetin rakentamiseen, tyttären suhteisiin niin äitiin kuin isään, tieteen tekemiseen, merellä kulkemiseen, elämään itsessään.

Eri ikävaiheiden naiset kohtaavat toisiaan vaihtuvissa tilanteissa ja pohtivat itseään. He pitävät jonkinlaisena esikuvanaan Tovea, jota pohtivat kuitenkin myös kriittisesti: Tove ei olekaan aina vahva ja riippumaton.  Naisesta, joka valitsi taiteilijuuden ja lapsettomuuden, tuli mitä riippuvaisin maailman lapsista. Nämä kirjoittivat ihailun kohteelleen vuosittain tuhansia kirjeitä, joihin taiteilija uskollisesti vastasi tietäen menettävänsä samalla omaa kallisarvoista aikaansa, sitä, jonka piti olla ennen muuta taiteen tekemistä varten.

***

Näytelmä sai pohtimaan monia asioita, ennen muuta suhdettamme ihailemiimme ihmisiin. Myös sitä, miten ihailu syntyy, ja miten erilaisista aineksista se voi koostua. Sekä sitä, mitä ihailu oman identiteetin rakentamisellemme merkitsee.

Kun vuonna 2007 olin mukana järjestämässä kirjoituskeruuta Aino Kallakseen ja tämän teoksiin liittyen, sain huomata, miten tärkeää henkilökohtainen suhde kirjailijaan monelle oli. Suurin osa noin viidestäkymmenestä vastaajasta oli naisia – joskin intohimoisia Kallaksen lukijoita löytyi myös miehistä. Yhtenä vahvana juonteena kirjoituksissa kulki Kallaksen esikuvallisuus, niin hänen teostensa luoman maailman kuin kirjailijan oman elämän kautta. Monelle juuri Kallaksen päiväkirjat olivat olleet vahva samastumisen kohde. Kallas näyttäytyi vahvana esikuvana, naisen elämän symbolina. Vuosisadan takainen nainen saattoi päiväkirjoissaan kirjoittaa tunnoistaan ja elämästään siten, että se tuntui yhä, 2000-luvun alussa läheiseltä, samastuttavalta, jopa terapeuttiselta. Osa kirjoitti omasta elämästään lähes rintarinnan Kallaksen elämänkulun kanssa ja pyrkimyksestään tulla tämän kaltaiseksi. Pirkko-Liisa Rauhala kirjoittaa tästä samastumisesta omassa tekstissään osuvasti:

— Aino Kallas kuuluu niihin naisiin, joiden elämään ja tuotantoon tutustuminen antaa luottamusta siihen, että kirjoittava nainen voi – nimenomaan valitsemalla valtavirrasta hieman sivussa olemisen ja kehittämällä oman tapansa toimia – toteuttaa luovaa minuuttaan itseään hukkaamatta ja täyttymyksellisesti.

9789516927490

Kirjoituskeruun antiin voi tutustua teoksessa Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (BTJ 2009). Tekstejä voi tilata luettavaksi myös Aino Kallas Seuran kautta.

Kallaksen kohdalla nousee esiin erityisesti naisten samastuminen toiseen naiseen, johtuen varmasti siitä, että Kallas kirjoitti niin paljon juuri naisena olemisesta, naisen eri identiteeteistä, naisen mahdollisuuksista. Intohimoisena ja intohimoista kirjoittavana kirjailijana Kallas tuntuu olevan hahmo, joka herättää suuria intohimoja myös ihailijoissaan. Viime vuosina olen tutustunut useisiin eri ikäisiin (kyllä, useimmiten juuri naisiin), joille Kallas on elämän suuri intohimon kohde ja suhde häneen hyvin henkilökohtainen. Juuri sellainen suhde, jota Majakanvartijassakin niin moninaisesti kuvataan.Jokaisella tuntuu olevan oma erityinen Kallaksensa, jonka kautta usein myös omaa elämää hahmotetaan.

Samanlaista intohimoista suhdetta kirjailijaan on voinut viime aikoina seurata esimerkiksi keskusteluissa norjalaisen Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-teossarjasta. Viimeisen vuoden aikana vahvistunut Knausgård-buumi on Suomessakin saanut yhä useammat tarttumaan tämän omaelämäkerralliseen teokseen, autofiktioon, ja kokemaan, kuinka yhteisesti jaetusti lähes viisikymppinen norjalainen mieskirjailija voi kirjoittaa arjesta, avioliitosta, vanhemmuudesta, kotitöistä, rakkauksista, häpeästä, ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä, ystävyydestä, työnteosta. Samaan aikaan kun hän kirjoittaa syvällisesti, usein lähes akateemisesti taiteesta, uskonnosta, politiikasta, tai kansallisuudesta. Knausgård voi olla hämmästyttävän samanlainen intohimon kohde yhtälailla kahdeksankymppiselle naiselle kuin nelikymppiselle miehelle. Itselleni Knausgårdin kokemukset etenkin perheessä, lasten vanhempana ja arjen pyörittäjänä ovat olleet samastuttavimpia. Esimerkiksi historioitsija Ville Vuolanto kertoo tästä samastuttavuudesta seuraavasti:

Taustani vuoksi kirjasarjan ankkuroituminen pienen 70- ja 80-lukulaisen rannikkokaupungin (Tromøya) elämään koskettaa jo sinänsä. Knausgård on vain kolme vuotta minua vanhempi – olen elänyt saman yhteiskunnallisen muutoksen läpi samoja kirjoja lukien. Vaikka musiikilla ei ollut minulle nuoruudessani sitä merkitystä kuin Karl-Ovelle, elin samassa maailmassa. Mutta kertomus laajenee tämän ulkopuolelle. Se, että jaksoin kahlata koko kirjasarjan läpi, johtuu paljolti tietysti siitä, että Knausgård kirjoittaa taidolla, joka todellakin kääntää yksityisen yleiseksi. Knausgårdin oma elämä koskettaa ja paljastaa jotain minusta itsestäni. Arki on merkittävää – me kaikki elämää omaa arkeamme, eikä mikään ole sen tärkeämpää.

Oma veikkaukseni on, että Knausgård herättää vahvaa vastakaikua juuri keski-ikäistyvissä lukijoissa, jotka alkavat ensimmäistä kertaa syvällisemmin pohtia mennyttä elämäänsä, muistojaan, elämänsä kulkua, ja havahtuvat elämänsä rajallisuuteen. Erityisen kiinnostavaa Knausgårdin ihailussa on, kuinka monenlaisia, eri ikäisiä ja eri sukupuolta edustavia hän voi puhutella. Ehkä heitä yhdistää ennen muuta tunnetason maailma, kuten eräässä ystäväni kanssa käydyssä keskustelussa päättelimme – Knausgård ei ole viileän älyllisesti maailmaan suhtautuville tarkoitettu. Samaan aikaan kirjailijan säälimättömyys ja paljaus niin suhteessa itseen kuin läheisiin ihmisiin sekä vakavuus näyttävät olevan seikkoja, jotka herättävät kritiikkiä häntä ihailevissakin.

***

Tutkijan, ja ennen muuta elämäkertatutkijan näkökulmasta ihailua tulee pohdittua myös tutkimisen näkökulmasta. Voiko tutkia sitä mitä rakastaa? Pitääkö rakastaa sitä mitä tutkii? Voiko olla kriittinen sitä kohtaan, mitä rakastaa? Entä voiko kirjoittaa siitä, mitä inhoaa, tai pitää vähintäänkin luotaantyöntävänä?

Tämä elämäkertatutkijoiden paljon pohtima kysymys liittyy myös kysymykseen siitä, kuka ”saa” kirjoittaa elämäkerran kenestäkin. Elämäkerran kirjoittamiseen liittyy tietty omistavuuden elementti – mutta hyvän elämäkerran kirjoittamiseen liittyy myös luopumisen taito: meidän on osattava nähdä omien tulkintojemme rajallisuus ja päästettävä myös irti. Se on kaikista vaikeinta.

***

Palataan vielä Toveen. Huomaan nimittäväni häntä samalla tavalla etunimellä kuin olen ”aina” nimittänyt Ainoa. Se ei välttämättä ole hyvä asia, ainakaan tutkimuksellisesti. Mutta on kiinnostavaa, missä kohtaa alamme puhutella ihailemiamme henkilöitä etunimellä. Toisia emme tule nimittäneeksi näin koskaan: Knausgårdista en puhu Karl-Ovena, enkä myöskään Knasuna tai Knausina, kuten jotkut. En myöskään nimitä vaikkapa Simone de Beauvoiria Simoneksi. Tai Eeva Kilpeä Eevaksi. Kyse ei siis ole sukupuolesta. Tiedä häntä, onko siinä mitään logiikkaakaan. Jostain intiimiyden tasosta on kyllä kysymys.

Itselläni ei ollut lapsena läheistä suhdetta Tove Janssoniin tai muumi-kirjoihin. Elin kirjojen maailmassa, mutta jostain syystä muumi-kirjoja ei meillä luettu. Vasta joskus paljon myöhemmin luimme hänen novellejaan.  Ehkä se johtui siitä, että koko muumien maailma oli vielä 1970-ja 80-luvulla kuitenkin rajatumpi kuin 90-luvulla, jolloin niistä etenkin animaatiosarjan ja muumituotteiden myötä tuli kaikkien omaisuutta. Ehkä se johtui myös ruotsinkielisen kulttuurin etäisyydestä oman perheeni kulttuuriin, ehkä myös muumien tietystä fantasiaan ja absurdiuteen kytkeytyvästä maailmasta, niin paljon kuin Astrid Lindgrenistä tai Marjatta Kurenniemestä pidimmekin.

Siksi onkin ollut niin ihanaa ihastua Toveen ja hänen maailmaansa aikuisempana. Toisaalta myös haikeaa, koska lapsen maailmani olisi voinut olla toinen hänen kanssaan. Tove on tullut maailmaani ennen muuta meren, saariston, hänelle läheisten seutujen kautta – loppujen lopuksi, monien sattumien kautta, löysin tieni Toven maailmaan pellinkiläisten Toven kautta. Siitä olen kirjoittanut jonkin verran täällä.

IMG_1214

Pellinkiläistä luotomaisemaa. Kuva: MLK 26.6.2016

Kun hämäläisen järvimaiseman lapsi on oppinut ymmärtämään meren ja karujen luotojen ihmeellisyyden ja kauneuden, ja lähtenyt elämässään suuntautumaan yhä vahvemmin kohti kirjoittamista, on Tovesta tullut kiinnostava, esikuvallinenkin hahmo. Toven rohkeudessa, tinkimättömyydessä, elämän ilossa on esikuvaa kylliksi kenelle vaan. Toven maisemien äärellä, luodoilla, voi yhtyä hänen viisaisiin sanoihinsa, jotka hän esittää käsikirjoittamassaan dokumentissa Tove ja meri:

Meri sekä suojaa saarta että eristää sen. Samalla meri on avoin mahdollisuus ulkomaailmalle, jos sitä haluaa. Oikeastaan aika ylpeä tapa elää. Antaa yksinäisyyden olla ylellisyyttä. Kun saaren valtias kiertää rantojaan, hän piirtää ympärilleen kehän, jonka ulkopuolella kiertää valtavana kehänä horisontti. Hänestä voi helposti tulla keskipiste, ellei pidä varaansa.

Voi myös tapahtua niin, että ihminen, joka elää pitkään alastomalla karulla luodolla tajuaa, ettei hänellä ole sen kummempaa merkitystä.

Jos mikään opettaa ihmistä nöyräksi, niin elämä meren ympäröimänä. Joka päivä maisema uudistuu, ja se on maailma, jossa kaikki on muuttuvaa. Meri, valo, rantaviiva. Ja ehkä juuri siksi täällä, lähellä meren alituista vaihtuvuutta, voi saada uusia ajatuksia. Ja nähdä asioita uudella tavalla. Mikään ei ole päätettyä tai varmaa, ihan niin kuin Tuutikki sanoo muumipeikolle Taikatalvessa. Hän sanoo: Kaikki on niin epävarmaa, ja juuri se on niin rauhoittavaa.

Samanlaisella nöyryydellä ja epävarmuuden sallivalla otteella tulisi myös elämäkerturin suhtautua kohteeseensa: aika moni seikka, mitä toisista sanomme, voisi olla toisinkin, riippuen näkökulmasta ja siitä, kuka sen sanoo ja missä erityisessä historiallisessa tilanteessa. Menneisyyden kohteet, myös ihailumme kohteet, ovat ikuisesti liikkuvia, muuttuvia, vaihtuvia – ja juuri siksi niin houkuttelevia.

IMG_1196

Toven ja Tuutikin saari, Klovharu, siintää yhtenä Pellingin luotomaiseman viimeisistä, ennen avomerta – sen jälkeen vastassa on Viron rannikko. Kuva: MLK 26.6.2016

 

 

 

Rovaniemi – 1970

Ajasta, paikasta ja asemoitumisestamme suhteessa niihin, saamastamme kasvatuksesta ja koulutuksesta, elämänhistoriastamme ja persoonallisuudestamme rakentuu menneisyydelle kasvualusta meissä. Mutta olivatpa nämä olosuhteet millaiset hyvänsä, menneisyys elää meissä – halusimmepa tai emme, tiedostimmepa sen tai emme. Ja kun menneisyys todella elää meissä, on jatkuvassa muutoksen tilassa: annamme sille tulkintoja, annamme sille tilaa kasaantua ja kumuloitua… Suodatamme jotain pois ja järjestämme palaset uudelleen.

(Marja Tuominen virkaanastujaisesitelmässään 28.2.2005)

On olemassa klisee lapinhulluista, lapinhulluista miehistä varsinkin. Metsä- ja erämaahenkisistä miehistä, jotka kaipaavat pois kaupungeista, luontoon, Lapin maisemiin. Klisee sai ehkä oivallisimman sanoituksensa 1970-luvulla, sittemmin klassikoksi muodostuneesta laulusta Kuusamo. Italialaiseen hitti-iskelmään Africa tehdystä suomenkielisestä Juha Vainion sanoittamasta ja Dannyn vuonna 1976 julkaisemasta laulusta tuli yksi kestävimmistä 70-luvun populaarimusiikin saavutuksista. Kuusamossa kaivataan melankolisesti, haikeasti ja nostalgisesti pohjoiseen, mielenrauhan tyyssijaan, missä savuiset, sumuiset kaupungit väistyvät luonnon tieltä, missä voi olla vapaa, hengittää havun tuoksua, saavuttaa onnen, täyttymyksen.

 

Isäni oli ”lapinhullu mies”, Hämeen Padasjoella syntynyt, Heinolassa koulunsa käynyt metsänhoitajan poika, joka päätyi Helsingin yliopistoon opiskelemaan geologiaa. Nuori mies vei perheensä Helsingistä, Lauttasaaresta 1970-luvun taitteessa Lappiin, Rovaniemelle. ”Tämän pohjoisemmaksi en sitten lähde”, sanoi helsinkiläissyntyinen äitini. Hän oli jo viettänyt ensimmäisiä avioliiton kesiään lapinleskenä miehen matkatessa kenttätöihin Lappiin. Ehkei aiemmin, mutta ei varsinkaan näiden kesien jälkeen kesä ollut enää äitini lempivuodenaika – isän poissaolo, sittemmin omakohtaisesti koettu Lapin kesän lyhyys ja kitukasvuisuus vaihtui ihanaan syksyyn, pimeneviin iltoihin, viileyteen ja läsnäoloon. Vuodenaikojen merkitykset kaivautuvat meihin syvään, uurtuen mieliimme, käänteentekevät kokemukset yhdistävät vuodenajat ja tunteet. Itsekään en Lapista muista talvia, vaan lähinnä kuivan, hiljaisen, himmeän, yksinäisen, hiutuvan kesän – se voi olla yhdistelmä kaikista näistä muistoista, mutta myös myöhemmistä kesävierailuista, sitten kun olimme jo muuttaneet pois.

Leskelän perhe juurtui Korkalovaaraan Vanamokadulle. Siellä oli paljon vertaisia, nuoria perheitä lapsineen. Keväällä 1973 odottaessaan minua äiti oli Lapin keskussairaalassa samaan aikaan, kun Lapin oma kirjailija Timo K. Mukka kuoli viereisellä osastolla. Kesällä perheessä oli kaksi pientä tyttöä ja elettiin 70-luvun alun niukkaa arkea, jota juhlistettiin perjantaipitsalla. Kesäisin matkattiin yön läpi etelään farmariautolla, jonka perässä nukkuivat lapset. Elämään mahtui ikäviäkin asioita, mutta paljon tavallista onneakin. Vanamokadulla oli yhteisöllisyyttä ja ystäviä, niin lapsilla kuin aikuisilla.

Kesällä 1976 talon pihaan valmistui yhteinen grillikatos, sen valmistujaisissa isästä otettiin viimeinen valokuva. 35-vuotias isä oli ryhtynyt elämänmuutokseen, myynyt auton ja ostanut perheelleen pyörät, aloittanut ystävänsä kanssa tennistunnit ja yritti tuskaisesti lopettaa piipun polttoa. Kesken oli myös Etelä-Amerikan Tulimaata käsittelevä lisensiaatintutkimus. Kolmastoista päivä heinäkuuta isä lähti Vuotsoon työmatkalle ottamaan ilmakuvia – helikopteri ei koskaan noussut ilmaan. Onnettomuudessa kuoli kaksi nuorta perheellistä geologia, lentäjä vammautui. Perheemme elämä muuttui dramaattisesti. Vaikean vuoden jälkeen äiti tyttärineen muutti takaisin etelään, samaan pikkukaupunkiin isovanhempien kanssa.

Pohjoinen jäi taakse, eikä isä koskaan ehtinyt opettaa tyttärilleen Lapin kiehtovuutta, luontoretkiä, kivien tutkimista tai muutakaan.

Poismuuton jälkeen Rovaniemi oli kesäisiä, vähitellen harvenevia vierailuja, yöjunamatkoja oransseissa makuuhyteissä, karkkipussit ja lehdet käsissä. Rovaniemellä asuttiin edullisesti Domuksessa, opiskelijoiden asuntolassa, tavattiin vanhoja ystäviä, käytiin tutuilla paikoilla.  Siteet eivät jaksaneet säilyä näihin vuosiin asti.

Rovaniemeläinen kulttuurihistoria on palauttanut minut synnyinsijoilleni. Edellisestä vierailusta kaupunkiin oli kulunut lähemmäs 15 vuotta, kun palasin sinne kulttuurihistorian retkellä kesällä 1998 tapaamaan pohjoisia kollegoja. Sittemmin olen palannut sinne useamman kerran uudestaan, opettamaan ja vastaväittämään. Olen kävellyt Korkalovaaraan, Vanamokadulle, saman talon pihaan, katsonut ihmetellen tuntemattomia maisemia, hakenut niistä tuttuutta. Rakasta pullapuotikahvilaa en löytänyt, sitä, missä oli erivärisistä lasiruuduista kootut ikkunat, valkoiset, metalliset wieniläistuolit punaisine pehmusteineen, pullantuoksu. Rovaniemi on minulle nyt yhtä kuin akateeminen maailma, lappilaiset kollegat ja pohjoinen kulttuurihistoria.

FullSizeRender (5)Rovaniemen olen kohdannut myös tutkimustyössäni, etenkin Helmi Krohnin tyttären Annikki Setälän elämäntarinassa, jonka hänen tyttärensä Anna-Liisa Rekola kirjasi hienosti kansiin 1997 kirjassaan Miksi elämä erottaa? Annikki Setälä avioitui nuorena lappilaisen Jarl Sundqvistin kanssa, Lapin keisarina tunnetun metsänhoitajan ja Kemi oy:n tulevan toimitusjohtajan kanssa. Helsinkiläisen sivistyneistöperheen tytär avioitui myös lapinhullun miehen kanssa ja lähti etäälle pääkaupungin kulttuurielämästä. Rekolan kirjassa avautui uudenlainen Rovaniemi, 1920–30-lukujen pieni kauppalasta kasvava kaupunki, Lapin pääkaupunki. Samaan aikakauteen sijoittuu myös Mervi Auttin elämyksellinen tutkimus Auttin valokuvaajaneideistä. Sekin avasi kokonaan toisenlaisen Rovaniemen, toisenlaisen pohjoisen, jossa elettiin eurooppalaisessa 20-luvun hengessä lappilaisella ripauksella.

Voisikin kiteyttää, että minulle pohjoinen kulttuurihistoria ja Marja sen kiteytymänä on henkilökohtaisesti tarkoittanut uudenlaisen yhteyden saamista omaan lappilaiseen menneisyyteeni. Marjalle sekä persoonana että tutkijana ominainen herkkyys ja itsensä alttiiksi laittaminen on vahvistanut omaa uskoa siihen, että historiantutkimuksessa on parhaimmillaan kysymys henkilökohtaisuudesta ja intiimiydestä. Tämä voi tapahtua tutkimuksessa monella tasolla, se voi olla tutkijan ja lukijan välisen suhteen intensiivisyyttä, oman tutkijaminän esiintuomista, joskus myös omaelämäkerrallisuutta.

16345118216_c980f4b1db_oUsein tuntuu siltä, että parhaiten historiallinen ja henkilökohtainen taso yhdistyvät taitavassa kaunokirjallisuudessa.  Sirpa Kähkösen luoma fiktiivinen, mutta vahvasti niin oman suvun kuin historiantutkimuksen aineistoon pohjautuva 1900-luvun alkuvuosikymmenien maailma on juuri niin todentuntuinen ja herättelevä omaelämäkerrallisen ulottuvuuden kautta. Myös Ulla-Leena Lundberg panee rohkeasti oman elämänsä peliin kuvatessaan Jää-romaanissa sodanjälkeisen suomenruotsalaisen saariston elämää pappisperheen kautta. Dokumentaarisen tarkka kuvaus ja hieno kaunokirjallinen teos asettuu uuteen kulmaan, kun sitä tarkastelee Lundbergin esiin tuoman omaelämäkerrallisuuden kautta. Oman isän kuoleman hetken kuvittelu tuo esiin kirjoittamisen terapeuttisen voiman niin sen kirjoittajalle kuin lukijalle.

Suhde Rovaniemeen ja omaan isääni sai yhden uuden yhteyden, kun etsin tietoja tätä kirjoitustyötä varten. Sain havaita, että isääni ja minua yhdistää paitsi akateeminen uranvalinta, myös järjestötyö, puuhaaminen erilaisten asioiden hyväksi. Isäni toimi ennen kuolemaansa Lapin tutkimusseuran sihteerinä ja sen julkaisun sivuilta löytyneestä nekrologista päätellen tämä ”rauhallinen ja leppoisa — tunnollinen ja järjestelykykyinen organisaattori, jolla kaikki asiat olivat järjestyksessä” olisi eittämättä jatkanut työtään seuran parissa. Kenties juuri tämä, rakkaus Lappiin ja sen asioiden edistämiseen olisi yhdistänyt isääni ja minua – tiedä häntä, olisi se voinut mennä toisinkin päin. Joskus leikittelen ajatuksella, mitä elämästäni olisi tullut, jos isäni olisi elänyt ja me olisimme jääneet Rovaniemelle. En tiedä, olisinko löytänyt tieni rovaniemeläisen kulttuurihistorian pariin, kenties olisinkin lennähtänyt kauas pois, etelään ja hakenut elämääni aivan päinvastaisesta suunnasta.

751 (2)

Viirinkankaan hautausmaa Rovaniemellä marraskuussa 2013, kun viimeksi vierailin pohjoisessa.

 

Kirjallisuus:

Lundberg, Ulla-Lena: Jää. Teos, Helsinki 2012.

Kähkönen, Sirpa: Kuopio-sarja, 1998-2012. Otava.

Sakari Leskelä in memoriam. Lapin tutkimusseura, vuosikirja XVIII. Rovaniemi 1977.

Tuominen, Marja: ”Me kutsumme menneisyyttä nykyisyytemme tueksi.” Näkökulmia aikoihin ja niiden kokemiseen. Virkaanastujaisesitelmä Lapin yliopistossa 28.2.2005.

 

*********************

Jälkisanat:

Kirjoitin tämän tekstin Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuomisen juhlakirjaan Rovaniemi, Turku, Bysantti ja Oulu…Juhlakirja Marja Tuomiselle kesällä 2013. Kirjan lähtökohtana olivat erilaiset paikat, jolloin tuntui luontevalta lähteä pohtimaan omaa suhdettani pohjoiseen ja Rovaniemeen ja sitä kautta lappilaiseen kulttuurihistoriaan ja Marjaan. Kuten olen täällä blogissa aiemmassa tekstissäni todennut, tästä kirjoituksesta tuli lopulta hyvin tärkeä alkusysäys kokonaan uusille kirjoittamisen poluille. Puntaroin pitkään sen julkaisemista, ja samoin tein, kun mieleeni syntyi ajatus sen uudelleen julkaisemisesta tässä blogin kehyksessä. Ratkaisu ei ole helppo eikä yksinkertainen, se herättää monia eettisiä pohdintoja, mutta myös kysymyksen siitä, miksi haluan tekstejäni julkaista. Samaan aikaan julkaiseminen tuntuu luontevalta, ja rehellisesti sanottuna pakottavalta, kun tavoitteeni on pohtia henkilökohtaisen, omaelämäkerrallisen ja kulttuurisen välisiä rajapintoja ja kohtaamisia.

Pohdintojen keskellä on lohdullista havaita, miten samankaltaisten kysymysten kanssa kaikki omaelämäkerrallisia tekstejä kirjoittavat, joskin ammattilaiset, painivat. Henkilökohtaisen merkitys, omaelämäkerrallisuuden eettiset ja intiimit rajat eivät jätä rauhaan, jos aineksina on eletty elämä.

Norjalaisen Karl-Ove Knausgårdin koko Taisteluni-sarja on tietyllä tapaa sen tutkimista, miten elämästä, omasta elämästä, eletystä ja sen muistamisesta voi ylipäätään kirjoittaa ja millaisia erilaisia ehtoja siihen liittyy. Teossarjan kuudennessa osassa hän joutuu kohtaamaan brutaalisti oman kirjoittamisensa seuraukset ja koko omaelämäkerrallisen muistamisen projekti kyseenalaistuu, kun lähisuku ei voikaan ehdoitta hyväksyä hänen kirjoittamaansa. Kirjailija syöksyy perimmäisten kysymysten äärelle, ja pohtii omien kokemusten merkitystä ja kirjoittamisen järkeä ja järjettömyyttä esimerkiksi seuraavasti:

Kirjoittaminenhan oli ihan hölmöä. Ei ollut vaikeaa kirjoittaa hyvin, mutta oli vaikeaa saada tekstiä elämään, saada se samalla liikkeellä avaamaan maailma ja kokoamaan se. Koska se ei oikeastaan onnistunut juuri ikinä, tunsin itseni suuruudenhulluksi idiootiksi, kuka oikein kuvittelin olevani, luulinko osaavani kirjoittaa paremmin kuin muut? Tiesinkö ehkä enemmän kuin muut? Oliko minulla salaisuus jota ei ollut kenelläkään toisella? Olivatko kokemukseni erityisen arvokkaita? Olivatko ajatukseni maailmasta erityisen päteviä? ( Knausgård, suom. Katriina Huttunen 2016)

Hyvin kiinnostava on myös kysymys siitä, onko juuri meidän ajassamme jotain erityistä, joka tuottaa tarpeen kirjoittaa näin, entä mikä on erilaisten some-kanavien merkitys ihmisten henkilökohtaiselle kirjoittamiselle. Entä miksi juuri meidän ajassamme ilmestyy sellainen kirjailija kuin Karl-Ove Knausgård ja miksi hänestä tulee niin tärkeä niin monelle yli ikä-, sukupuoli- ja kansallisten rajojen?

 

Talon jäljillä

  
Tartto on kaupunki, jossa talot heräävät eloon poikkeuksellisella tavalla. Rapistuneiden huviloiden rinnakkaiselo juuri korjattujen upeiden villojen kanssa ja laajat, yhtenäiset pientaloalueet kuten Tähtvere, Supilinn tai Riia maanteen varret houkuttelevat katsomaan, tutkimaan, urkkimaan taloja ja niiden pihapiirejä. Harvassa ovat täydelliset, viimeisen päälle korjatut tai uudet talot, vaan näissä taloissa viehättää juuri se, että aina jokin paikka repsottaa, jotain on kesken, vähintään pihamaalla on romahtamaisillaan oleva talonrahjus. Samaan aikaan talot ovat arkkitehtuuriltaan poikkeuksellisia kun niitä vertaa suomalaisiin: kivestä tai puusta tehdyt talot ovat isoja, niissä on erkkereitä, pyöreitä ikkunoita, korkeita suorakaiteen muotoisia ikkunoita, torneja, ihmeellisiä kulmauksia, viistoja kattoja, puuta ja tiiltä rinnakkain – ja värejä, talot on maalattu mitä erilaisimmilla väreillä, vaikka se saattaa haalistunutta ja halkeillutta ollakin.

 
 Taloihin, jos mihin, on kerrostunut erilaisia aikoja, erilaisia menneisyyksiä. Tartossa aistii vanhan yliopisto- ja kulttuurikaupungin hengen, mutta samaan aikaan kaupunkia pahasti rapauttaneen neuvostoajan. Niin katujen nimet kuin monet kyltit taloissa kertovat historian läsnäolosta. Läheinen Hurdan katu on nimetty Jakob Hurtin, kansanperinteenkerääjän mukaan. Heti sen alkupäässä on haaleanvaaleanpunainen, huonoon kuntoon päässyt kaunis huvila, jonka seinässä on kivikyltti. Se kertoo talossa asuneen Tarton yliopiston professorin. 

Kirjailija Anita Konkka kuvailee muistelmissaan suhdettaan menneeseen erään jo hävinneen talon äärellä:

Sitä ei enää ollut olemassa, eikä paluu menneisyyteen onnistunut. Se olisi voinut olla pettymys, kuten paluut useimmiten ovat. Maisemat ovat muuttuneet, talot ja ihmiset vaihtuneet toisiksi, eikä itsekään ole enää sama ihminen kuin ennen. Menneisyys on uni, johon ei ole paluuta.

 Menneisyyteen sinänsä ei toki olekaan paluuta, ei historioitsijallekaan, vaan mennyt ja nykyinen ovat jatkuvassa elävässä yhteydessä toisiinsa, muovautuen jatkuvasti uudelleen. Me katsomme mennyttä omasta ajastamme käsin, kysymykset, joita menneelle esitämme muovautuvat suhteessa omaan aikaamme ja asioihin, jotka meille ovat tärkeitä. Jokin esine, tai kuten tässä tapauksessa talo, voi olla kurkistusaukko, ikkuna menneeseen – menneisyys voi avautua sen kautta. Juuri tämän menneen elämän ja sen vaihtuvat merkitykset voi Tarton taloissa tavoittaa.

  

Eräs talo rakennettiin Tarttoon 1910-luvun alussa. Se rakennettiin kauas kaupungin laitamille, Riia maanteen perukoille, Raja-kadun päähän. Lähellä oli kai jo silloin Sanatorium, joka ilmeisesti toimi tuberkuloosiparantolana. Raja ja Sanatorium-teiden keskelle rajautuu puistoalue, jossa nyt kasvavat korkeat suorat puut ja jota halkovat pienet polut. Puiston perimmäisestä kulmasta ostivat tontin Tarton kulttuurielämässä keskeisesti vaikuttaneet Oskar ja Aino Kallas. Oskar Kallas, joka oli väitellyt kansanrunoustieteestä ja toimi aktiivisesti virolaisessa kansallisuusliikkeessä ja politiikassa, työskenteli opettajana, hetken aikaa myös Tarton ensimmäisen tyttökoulun rehtorina ja lehtimiehenä. Aino Kallas, syntyjään suomalainen Krohn, oli jo monta teosta julkaissut kirjailija, joka toimi aktiivisesti tarttolaisissa kirjallisuuspiireissä ja erityisesti modernistisessa Noor-Eesti -liikkeessä. Perheessä oli neljä lasta, vanhin jo teini-iässä ja nuorin Hillar vasta vauva, vuonna 1910 syntynyt. Kirjailija Kallakselle 1910-luvun vuodet olivat erityisen levotonta aikaa, niin oman kirjailijaidentiteetin etsinnässä kuin elämän eri roolien ja tunteiden ristivedossa. Hän vietti paljon aikaa Suomessa ja pakeni kirjoittamaan pois kotoa, syntyivät muun muassa Lasnamäen valkea laiva, Lydia Koidulan elämäkerta Tähdenlento ja esseitä. Kuten Sirje Olesk, tarttolainen Kallaksiin perehtynyt kirjallisuudentutkijakin, on todennut, 

Tartto oli lopulta se kaupunki, jossa Aino Kallaksesta kasvoi todellinen kirjailija. Siellä hän eli läpi omat taiteelliset kriisinsä ja tuotantonsa epätasaiset murrosvuodet.

 Merkityksellistä oli toiminta Noor-Eesti -ryhmittymässä. Esseissään Kallas kykeni tarkastelemaan virolaista kulttuurielämää niin sisä- kuin ulkopuolelta. Oleskin mukaan hän kykeni kuvaamaan murrosta, mutta myös sen kääntöpuolta: “henkisen elämän pinnallisuutta, kirjallisen kielen kehittymättömyyttä ja koko yhteiskunnan kaoottista tilaa”.   

 

    

Kallasten talon rakentaminen merkitsi hetkeksi toivoa pysyvyydestä, elämän asettumisesta, mutta ennen muuta kirjailijan kannalta myös toivetta oman huoneen saamisesta. Huvilan suunnitteli suomalainen arkkitehti Valter Thomé, joka sittemmin kuoli veljensä kanssa punaisten luoteihin keväällä 1918.  Kallaste-huvilasta tuli suuri, viehkoja yksityiskohtia, kuten loggian sisältävä kokonaisuus, jota ympäröi avara ja avoin puisto. 

 
  
 

Taloa rakennettiin jo vuonna 1912, varsinainen muutto tapahtui elokuussa 1914, jolloin Aino Kallas kirjoitti sisarelleen iloitsevansa omasta kodista. Myöhemmin syksyllä hän kirjoitti nauttivansa suuresta talosta, jossa oli peräti 14 huonetta. Aika ajoin hän asettui perhe-elämään, nautti säännöllisestä rytmistä, joka koostui lukemisesta, kävelyistä kaupunkiin ja illoista perheen kanssa, mutta hyvin nopeasti iski levottomuus ja halu päästä kirjoittamaan sekä matkustamaan. Suureen taloon liittyvät huolet tuntuivat häiritsevän liikaa sitä tärkeintä eli kirjoittamista:

Minä olen sama rauhaton sielu kuin ennen. Olen aloittanut uutta romaania, johon koetan kutoa lapsuusmuistot Kiiskilästä, mitä siitä tulee, en tiedä. Tahtoisin kirjoittaa jotain intiimiä ja persoonallista kaiken objektiivisuuden jälkeen. Mutta on vaikea keskittyä, puutarha, asunnon sisustus, lapset, seuraelämä, kaikki sitoo aikani ja voimani.

 

Kallastelle muuttoon asti kirjailijan omat huoneet olivat koostuneet erilaisista pakopaikoista, Helsingistä ja esimerkiksi Tarton lähellä sijaitsevasta Elvan kaupungin hotellista. Vasta heinäkuussa 1918 Kallas kirjoitti sisarelleen, että taloon sisustettiin erityistä huonetta häntä varten, huonekaluja oli saatu täti ja setä Godenhjelmin kesäkodista Syrjästä :

 Minä saan nyt vihdoinkin oman huoneeni. Sitä pannaan paraikaa kuntoon, nikkari, joka korjaa Godenhjelmien vanhat huonekalut on jo useita viikkoja meillä. Syrjän surkea kyökkipöytä on yhtäkkiä muuttunut kiiltävän kauniiksi, hienoksi kirjoituspöydäksi; kellarissa seisonut sänky mitä komeimmaksi empirevuoteeksi. Et usko, kuinka iloitsen siitä, että vihdoin saan oman nurkkani minäkin. Sinne tulette tekin kaikki ympärilleni, joskin kuvina vain.

  

 

Tuntuu lähes kohtalon ivalta, että kun Kallas vihdoin sai oman huoneen, astui sota ja politiikka peliin. Viro kärsi saksalaismiehityksestä ja Kallakset joutuivat lähtemään sotapakolaisina Suomeen jouluna 1918. Tilanteen rauhoituttua ja Viron itsenäistyttyä Oskar Kallasta odottivat uudet tehtävät: hänestä tuli Viron lähettiläs Helsinkiin ja perhe muutti Tehtaankadulle. Vuonna 1922 lähettilään tehtävät siirtyivät Lontooseen. Kesiä lukuun ottamatta Kallakset palasivat Viroon vasta vuonna 1934, mutta eivät enää koskaan Tarttoon, vaan Tallinnaan. Kallasten talo ehti olla heillä vain nelisen vuotta. Ilmeisesti heti 1920-luvun taitteessa sen hankki Jan Raudsepp, tulevan kirjailijan Jan Kaplinskin isoisä. Kaplinski syntyi taloon kesällä 1941, ja on muistellut paikan historiaa ja merkitystä itselleen, mutta sen viimeisten vuosikymmenten vaiheet ovat hämärän peitossa ainakin itseltäni. Ne vaatisivat selvittämistä, joskin talo näyttää edelleen kuuluvan samalle suvulle, (tässä lehtijutussa lisää).

  

Maaliskuussa 2016 seison tämän satavuotiaan talon pihamaalla. Kun sen keltainen väri vihdoin vilahtaa puitten takaa, pienen puistotien päässä, on hetki aika merkillinen. Etsin taloa jo talvella 2002, kun vietimme aikaa tutkimusprojektini kanssa Tartossa. Koska meillä ei ollut tarkkaa osoitetta, emme sitä löytäneet, vaan jäimme harhailemaan puiden keskelle ja luovutimme. Se oli aikaa ennen googlemapseja ja älypuhelimia. Nyt tiedän, että olimme ihan lähellä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja tutkimusuraani on monella tapaa viitoittanut Kallas ja hänen kirjailijuutensa, joka ei lakkaa inspiroimasta. Aino Kallas Seurassa, jota sitäkään ei vielä tuolloin ollut, olemme usein pohtineet Kallastea ja muita kirjailijan paikkoja. Tartossa olen käynyt usein, vaan koskaan ei ole tuntunut löytyneen aikaa talon etsimiseen. Kunnes vihdoin seuramme jäsen antoi tarkat koordinaatit.

  

Loppujen lopuksi on hämmästyttävää, miten talo edelleen seisoo siellä, kaiken Viron historiassa 1900-luvulla sattuneen jälkeen. Se on ränsistynyt, ja tyhjillään, se vaatisi pikaisesti huolenpitoa ja suuren remontin – mutta siellä se nököttää, avaran puiston laidassa, suurten puitten suojassa, hiljaisuudessa. Maaliskuun kirkkaassa valossa linnut heräilevät, puhdas valkoinen lumi narskuu, voi melkein kuulla kun talo hengittää. Sen onni on ollut, että se on osa puistoa, se on saanut olla suojassa ja lukuun ottamatta viereen rakennettua rumaa tehdasrakennusta, se on saanut olla rauhassa ja itsekseen. Maisema on lähestulkoon muuttumaton, ja puut ovat korkeita, osa jo vanhoja.   
 

Jos ei olisi ollut pakkasta, olisin voinut istua talon rappusilla tuntikausia, kuuntelemassa taloa ja sen äänimaisemaa. Kallaksesta ei ole kuvia talossaan, tai ainakaan niitä ei ole näkemissäni kuvakokoelmissa ollut. On käytettävä mielikuvitusta; miten hän on siellä liikkunut, mikä on ollut hänen lempipaikkansa, miten elämä on sinne asettunut, miltä Oskar on näyttänyt puutarhassa puuhatessaan. Toisaalta Aino ei juuri koskaan Kallastesta puhunut jälkeenpäin, hän ei tuntunut surevan lähtöä Tartosta pois, hän kun oli sieltä ”lätäköstä” aina kaivannut muualle, valtamerelle. Myöhemmin löytynyt, viisitoista vuotta kesäkotina ollut Hiidenmaan Kassarin saari oli hänen sielunmaisemansa, jota hän muisteli vielä vanhuudessaan. Kallastea ei koskaan. Johtuiko se sitten siitäkin, että talon rakentaminen osui hänen elämänsä vaikeisiin vuosiin, joissa hän tempoili tietämättä ehkä itsekään, jääkö perheensä luokse vai lähteekö pois. Hän lähti esitelmäkiertueille, vetäytyi kirjoittamaan, koki kiihkeän rakkauden Eino Leinon kanssa näinä samoina vuosina. Elämä asettui uusin uomiin sattumankin vuoksi, yksittäisen ihmisen elämän ratkaisuja suurempien asioiden vuoksi. Ilman sotaa, ilman Viron itsenäistymistä, Kallas olisi saattanut ratkaista elämänsä toisin. Mutta silti haluan uskoa, että hän koki myös onnen hetkiä omassa talossaan.   

Kirjahyllyistä ja surusta

Äkkiä, kun jotain ei enää ole, sitä huomaa kaipaavansa; ennen aivan mitättömiltä ja itsestäänselvyyksiltä tuntuvia asioita. Ihmismieli taitaa olla sellainen, että vasta kun jokin asia on poissa, ymmärrämme sen merkityksen ja ne kaikki vivahteet, joita se on elämäämme tuonut. Ehkä tämä on yksi syy, miksi kavahdan nykyistä järjestämisbuumia, jossa pyritään tavarasta ensisijaisesti eroon. Sitä kautta tavoitellaan kai jonkinlaista puhdistautumisen kokemusta, ympäristömme raivaamista kaikesta epämieluisasta, kaoottisesta, inhoa tai surua aiheuttavasta.

Sillä ei ihmismieli ole muuttumaton, eivät tunteemme eivätkä kokemuksemme. Se mikä nyt aiheuttaa surua, voi olla myöhemmin ihana, tärkeä muisto. Tai päinvastoin. Muistomme rakentuvat kerroksittain, ne saavat aina uusia merkityksiä uusissa elämäntilanteissa, uusissa ihmissuhteissa, uusissa kokemuksissa. Siksi uskon, että elämää ei voi elää mitenkään puhtaasti, eikä tässä hetkessä – sellaisen toivominen on pelkkä illuusio.

Siksi myös tavarasta lopullisesti luopuminen on tietyssä mielessä vaarallista. Eri asiat – ja tavarat – kun ovat merkityksellisiä eri vaiheissa elämää (millä en tietenkään tarkoita sitä, että meidän tulisi ympäröidä itsemme roinalla ja elää Grey Gardensin naisten tapaan). Mutta on tavaroita ja tavaroita – ja joskus niiden arvon ymmärtäminen voi viedä aikaa. Tai niiden itsestäänselvyys kyseenalaistuu. Näin on käynyt lapsuudenkotini kirjahyllylle, josta on tullut kaipuuni kohde.

Maija Hirvosen kauniissa, väläyksenomaisessa lyhytdokumentissa Muutto (2016) kuvataan lähes 90-vuotiaan runoilijan Mirkka Rekolan muuttoa pitkäaikaisesta kodistaan Ullanlinnassa Helsingissä. Dokumentti astuu sisään Rekolan kotiin, keskelle muuttolaatikoita ja kuvaa intiimejä hetkiä hänen tavaroidensa, kotinsa ja ajatustensa äärellä. Muuttofirman työntekijät pakkaavat loputtoman tuntuisia kirjarivejä, tyhjentävät kirjailijan elämän mittaan karttunutta kirjahyllyä ja käärivät ikoneja hellästi kankaisiin. Kamera kuvaa kirjoja, kokonaisuuksia, jotka ovat kertyneet vuosikymmenten mittaan, itämaista filosofiaa, luetun näköisiä, repaleisia kirjoja. Rekola puhelee siitä, mikä merkitys kodilla on ollut hänelle, yöeläjälle, joka on usein istunut öitä kirjoittamassa, kuunnellut tuttuja mustarastaita pihan puissa. Hänen runoissaan elää vahvasti hänen kotimaisemansa – meri, kaupunkimaisema, ne rannat, joilla hän on kävellyt – vaikka ne ulottuvat samalla äärettömyyksiin. Dokumentissa Rekola sanoo:

Aine on muistia, me ollaan muistista, sanotaan nyt sitten vaikka luojan.

Elokuvaa katsoessani mietin, mitä Rekolan kirjoille tapahtui, kun hän muutti uuteen kotiinsa, lähistölle, kulman taakse. Ja kuoli sitten hyvin pian, puolen vuoden kuluttua. Ehdittiinkö uudessa kodissa edes purkaa kirjoja laatikoista? Syntyikö sinne samanlainen kirjahylly, ja kirjat samassa järjestyksessä? Entä mitä kirjoille sitten tapahtui? Mitä kirjailijoiden kirjahyllyille tapahtuu heidän kuoltuaan?

Rekolasta kirjoittanut ja tämän läheiseksi ystäväksi tullut tutkija Katja Seutu kertoi, että hän oli luetteloinut kaikki kirjat ja ottanut osan niistä itselleen, osa oli mennyt Runeberginkadun antikvariaattiin. Yhden täysin kirjoille ja kirjoittamiselle elämänsä omistaneen runoilijan kirjaelämä hajosi moneen suuntaan, moneen tuuleen. Onneksi Hirvonen ehti taltioida jotain hänen viimeisistä hetkistään dokumenttiinsa. Ja onneksi myös kirjat dokumentoitiin.

Entä mitä ylipäätään meidän kaikkien kirjoja rakastavien ihmisten kirjoille, keräämillemme kokonaisuuksille tapahtuu, kun meitä ei enää ole?

Lapsuuteni ja nuoruuteni visuaalista maisemaa ovat hallinneet kirjat ja kirjahyllyt. Joka päivä istuin lyhyempiä tai pidempiä hetkiä olohuoneen sohvalla, nurkassa, kirja kädessä. Isovanhemmilla kyläillessä istuttiin lukemaan heidän sohvaansa, tai vaarin työhuoneeseen. Lapsuudessa kirjoihin liittyvää elämäämme hallitsivat myös Otavalta tulleet kirjapaketit, sillä vaarini oli pitkään kustantamon hallituksessa. Oli aina juhlaa saapua heille, kun tiesi, että ”Otavan paketti” oli saapunut. Aluksi sieltä tuli kaikki kustannettu, myöhemmin pakettien sisältö alkoi vähetä, kaikkea ei enää automaattisesti lähetetty. Muistan pettymyksen. Vaarin jäätyä eläkkeelle paketteja ei enää tullut, mutta kirjoja toki aina ostettiin, annettiin lahjaksi, kierrätettiin ja lainattiin.

Lapsuuteni olohuonetta hallitsi äidin ja isän varmaankin ensimmäiseen kotiinsa 60-luvulla hankkima ruskeaviiluinen, koko seinän peittävä kirjahylly, jossa oli alaosassa tilaa televisiolle (tai ehkä tila tehtiin myöhemmin poistamalla hyllyjä), kalteva lehtihylly, ja kolmen laatikon laatikosto, jonka päällä oli sittemmin levysoitin ja ylemmällä hyllyllä kaiuttimet. Loppuosa oli varattu kirjoille. Niitä tuli totta kai vuosien ja vuosikymmenten varrella koko ajan lisää – viimeisen kodin huoneissa erilaisia, osin vaarin tekemiä hyllyjä oli jokaisessa huoneessa ja kirjoja kasaantui satunnaisella järjestyksellä eri huoneisiin. Lisäksi oli tietenkin oma ja siskoni kirjahylly, joita hoidimme omien järjestysideaaliemme mukaan. Mutta olohuoneen hylly pysyi, samanlaisena, joskin sen hyllyt täyttyivät vähitellen yhä kaoottisemmissa pinoissa olevista kirjoista. Välillä se sentään siivottiin.

Olen ollut mukana useammassakin kirjahyllyn raivausprojektissa. Vielä vaarini eläessä autoin häntä, kun kirjoja alkoi olla niin paljon, että niitä piti saada karsittua. Niitä oli eri huoneissa olevien seinän peittävien kirjahyllyjen lisäksi ulkovarastossakin. Saimme joitakin eriä myytyä divareihin. Toinen kerta koitti mummun kuoltua, kun koti piti tyhjentää. Silloin kirjoja jaettiin lasten ja lastenlasten kesken, mutta myös hävitettiin.

 Viimeisen vuoden aikana olemme pikkuhiljaa tyhjentäneet äidin kirjahyllyä. Ruskeaviiluinen on nyt tyhjillään, kirjat ovat siirtyneet minulle, siskolle, muutamia äidille tärkeimpiä olemme vieneet hänelle hoitokotiin. Koetin ottaa itselleni niin paljon kuin pystyin, vaikka surin vanhan tutun järjestyksen rikkomista. Tietyt kirjasarjat ja tiettyjen kirjailijoiden teosten rivit rikkoutuivat: Mobergin Maastamuuttajat, Alpo Ruuthit, Matti Yrjänä Joensuut, Eeva Kilvet, Henrik ja Märta Tikkaset, Otavan kirjailijoiden Valitut teokset, Väinö Linnat, Otavan tietosanakirja. Oli kummallista selailla teoksia, jotka olivat aina olleet siinä silmien edessä, mutta joita läheskään kaikkia en ollut itse lukenut. Esimerkiksi sellaiset äidin repaleisiksi lukemat kuin Lisa Altherin Enkelit lennossa tai Pirkko Talvion Äidin kyydissä etelään, tai Annika Idströmit tai Eva Illoiset. Sieltä löytyvät äidin eri elämänvaiheet, mutta myös sirpaleita isäni elämästä. Kokonaan uusi löytö oli ohut, vihkomainen, hiukan repaleinen Viljo Kajavan runokokoelma Ennen iltapäivää vuodelta 1956, jossa oli isäni nimi. Kajava kirjoittaa lapsuudesta ja muistamisesta näin:

Upotin kaiken lapsuuteni ohivirtaaviin maisemiin,

joessa ne uivat;

näin tuulimyllyt,

majat näin, ihmisetkin,

kaikki virtasi ohi,

ja kai oli sunnuntai.

 

Savessa seisoin,

muovasin kuvaa pienillä sormillani:

pilveä piirsin maahan.

IMG_0292Nyt moni äidin kirjoista sijaitsee työhuoneessani, koska siellä sattui olemaan tilaa – ja olihan mukana niin paljon erilaista elämäkertakirjallisuutta, omaelämäkertoja ja päiväkirjoja, että ne oikeastaan kuuluvat sinne. Mutta miten outoa, että ne ovat täällä. Kun käyn niitä läpi, sormeilen ja lehteilen, koen vahvasti, että ne eivät kuulu tähän kalseaan toimistohyllyyn, ne ovat väärässä paikassa. Tunnen, että olen tehnyt väärin, kun olen rikkonut hyllyn järjestyksen, hajottanut ja erottanut kirjat toisistaan, ja vielä tuonut niistä osan, vain osan, tänne, missä niillä ei ole mitään historiaa.

Vaikka historioitsija olenkin, en oikein missään vaiheessa ymmärtänyt, että olisinpa edes kunnolla kuvannut kirjahyllyt, niin isovanhempien kuin äidinkin, puhumattakaan siitä, että olisi ollut aikaa ja mahdollisuus tehdä listaus kaikista heillä olleista kirjoista. Sillä kirjat, joita olemme hyllyymme keränneet ja jättäneet, ovat intiimi kurkistus sielunelämäämme.

 

 

”Katso isä, minä hyppään”

Meistä jokainen kai katsoo, kuuntelee ja lukee taideteoksia loppujen lopuksi suhteessa omaan elämäämme. Voimakkaimmat elämyksemme kumpuavat jostain samaistuttavasta, jostain mikä liikuttaa ja saa meidät tuntemaan ehkä kadotettujakin tunteita.

Tässä mielessä taiteella voi olla terapeuttinen voima, mistä esimerkiksi omaelämäkertatutkija Tuija Saresma on kirjoittanut monissa teksteissään. Hän on kirjoittanut myös siitä, miten muutoin paljon kirjoittava ihminen saattaa tulla mykäksi, kun suuret tunteet, suru tai ilo kohtaavat.

Ylipäätään me kirjoitamme ja käsittelemme iloa ja onnea paljon vähemmän. Miksi siitä oikeastaan edes tarvitsisi kirjoittaa – kun ihminen on onnellinen, hän ei tarvitse tukea tai apua vaan voi vain olla. Ei onnea tarvitse eritellä. Se on ja se riittää. Erilaiset ahdistuksen, alakulon, suuttumuksen, ristiriitojen, surun tai murheen tunteet sen sijaan huutavat katsomaan, kokeilemaan, etsimään sanoja ja selvyyttä sille, miksi minusta tuntuu tältä, miksi koen näin, miten tästä voisi selvitä. Esimerkiksi päiväkirjojen kirjoittajien on todettu kirjoittavan paljon useammin ikävistä tunteista kuin ilosta ja riemusta. Vaikka suru saattaa juuri tapahtuman hetkellä tehdä mykäksi, niin ainakin pahimman hetken ohitettuaan, jälkeenpäin, juuri kirjoittaminen voi olla tila tutkia itseä. Tällöin kirjoittamisesta voi tulla identiteettiä vahvistava prosessi, mitä omaelämäkerrallinen kirjoittaminen voikin parhaimmillaan olla. Päivi Kosonen on kirjoittanut prosessimaisesta identiteetistä, joka silti pitää sisällään ajatuksen identiteetin kohtalaisesta vakaudesta ja pysyvyydestä. Hän viittaa psykologi Kirsti Määttäsen ja neurotieteilijä Antonio Damasion näkemyksiin puhuessaan muistelemisen ja laajemmin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen merkityksestä:

Muistimme ei voi taata pysyvää identiteettiä, mutta sen sijaan identiteetin takuuna voi olla muistelemisen prosessi, elävän ihmisen elämässä yhä uudestaan koettu ja koeteltu jatkuvuuden tunto. Ei olekaan ihme, että omaelämäkerrallisella kertomisella identiteettiämme on mahdollista virittää ja luoda uudestaan.

 
Joskus sysäys johonkin uuteen, tai omien tunteiden tunnistamiseen saattaa tulla myös suoremmin taiteen kautta. Taiteen kokemisesta, sen suhteesta tunteisiin ja terapeuttisuuteen on toki keskusteltu paljon, niin tutkimuksellisesti kuin muissakin teksteissä. Taiteen suuri merkitys onkin mielestäni juuri tässä: näyttää meille se, mille ei ole sanoja; osoittaa yhteyksiä sellaisten asioiden välillä, joita emme osaisi arkielämässä yhdistää toisiinsa; ravistaa ja saada aikaan tunteita, joita emme välttämättä edes haluaisi kohdata.

Puolitoista vuotta sitten näin näytelmän runoilija Katri Valasta. Jos minun pitäisi nyt osoittaa joitain käänteentekeviä taidekokemuksia, niin tämä olisi ehdottomasti yksi niistä, ihan keskeisistä. Se kietoutui omiin samanaikaisiin pyrkimyksiini lähteä uudentyyppisille kirjoittamisen alueille.

Edellisenä kesänä olin kirjoittanut tekstin synnyinkaupungistani Rovaniemestä, lapsuudestani ja kolmevuotiaana menettämästäni isästä. Teksti tuli osaksi Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin Marja Tuomisen juhlakirjaa. Marja on ollut aina poikkeuksellinen historioitsija ja poikkeuksellinen tiedenainen. Hän on pistänyt henkilökohtaisen persoonansa peliin ja kyennyt luomaan häkellyttäviä yhteyksiä yksityisimpien kokemusten ja historiallisten kehysten välille. Hän ei ole pelännyt henkilökohtaisuutta vaan tehnyt siitä voimavaran. Tässä kaikessa Marja on ollut itselleni suurempi esikuva kuin ehkä olen ymmärtänytkään. Sen vuoksi oli luontevaa, että juuri hänelle kirjoitetussa kirjassa kykenin ottamaan uuden askeleen omassa kirjoittamisessani. Puntaroin pitkään, voinko näin henkilökohtaista tekstiä julkaista ja mitä se tarkoittaisi paitsi itselleni, myös läheisilleni. Ihmettelin myös sitä, mistä voimakas tarve kirjoittaa tästä asiasta juuri näin tuli. Kun sain positiivista palautetta kirjan toimittajilta ja omalta siskoltani, päätin olla rohkea. Rohkeutta lisäsi se, että tiesin, ettei kirja tulisi suuren lukijakunnan luettavaksi, vaan lähinnä Marjalle ja pienelle piirille hänelle läheisiä tutkijoita.

ella-pyhalto-255

Ella Pyhältö Katri Valana. Kuva: Teatteri Avoimet Ovet, http://www.avoimetovet.fi/kuvat/15/vala

Muutama kuukausi myöhemmin näin Katri Vala -näytelmän, jossa käsikirjoittaja-ohjaaja Virpi Haatainen on luonut intiimin ja persoonallisen kuvan Valasta ja tämän veljestä Erkki Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Kyseessä ei ole näköispatsas-näytelmä, vaan pikemminkin tutkielma taiteilijuudesta, ihmisten välisistä suhteista ja Katrin elämän tragedioista, sairaudesta ja lapsuudessa tapahtuneesta isän menetyksestä.

ella-pyhalto-juhani-rajalin-251

Katri ja Erkki (Ella Pyhältö ja Juhani Rajalin). Kuva: Teatteri Avoimet ovet

Näytelmän alussa Katri ja Erkki katsovat lapsina Joensuussa taivaalla loimottavia revontulia. Katri ei voi hillitä tunteitaan, vaan pursuaa ja räiskyy joka suuntaan yrittäessään avata myös pienen veljensä silmät näkemään taivaalla tapahtuvan ihmeellisen näytelmän. Katsoja syttyy Katrin persoonaan ja tunteisiin heti. Pikkuhiljaa näytelmän edetessä hänen hahmonsa tuntui hiipivän sisälleni, kunnes huomasin itkeväni. Loppujen lopuksi reaktioni oli paljon voimallisempi kuin osasin odottaa. Tunteet tuntuivat purkautuvan joka raosta, itkua oli vaikea lopettaa.

 

Piti kuitenkin kulua vielä vuosi ennen kuin ymmärsin, mikä tässä kaikessa kosketti. Jonkinlaisesta sinnikkyydestä ja kokemuksen voimallisuudesta kertonee se, että tein lähes vuoden verran töitä saadakseni näytelmän tuotettua Turkuun, osaksi tieteellistä 30-luvun kulttuurihistoriaa koskevaa kokonaisuutta. Näytelmästä tuli pakkomielle, enkä ehkä itsekään ymmärtänyt miksi. En ollut mikään kulttuurituottaja, vaan yliopistotutkija ja opettaja. Mutta näin yhä vahvemmin, että taiteen ja tieteen ristivalotuksessa voi syntyä jotain sellaista, mitä tiede tai tutkimus itsessään ei pysty tavoittamaan. Tästä oivalluksesta on vähitellen syntynyt yhä vahvistuva näkemys siitä, että oma polkuni tieteentekijänä on nimenomaan tässä: tunteiden, taiteen ja tutkimuksen risteyksessä.

Nyt huomaan, että se on ollut voimavarani tieteenteossa alusta lähtien. Historiantutkimus ja erityisesti kulttuurihistorian antamat välineet ovat olleet minulle keino ja väylä tutkia ihmisenä olemista, tulla huomaamaan, kuinka monimutkaisista palasista elämä koostuu. Ei yksinkertainen, tasainen elämä inspiroi, vaan ihmisten väliset mutkikkaat suhteet, äärimmäiset tunteet, ja se, miten niistä selvitään, miten lohdun ja armollisuuden voi löytää. Tiede on ollut minulle keino heijastaa oman elämän kysymyksiä johonkin laajempaan ja koettaa oppia ymmärtämään omaa identiteettiä, sen rakennusaineksia ja mutkikasta ulostuloa. Tällä hetkellä olen jo astunut joidenkin kynnysten yli, muun muassa pitämällä tätä blogia, jossa haen väyliä kertoa kaikkein yksityisimmästä siten, että siitä tulisi jotain muuta kuin oman persoonan esittämistä. Että se tarjoaisi mahdollisuuden myös laajempien yhteyksien näkemiseen, vaikka sen alkulähtökohta olisikin hyvin intiimi.

ella-pyhalto-henry-hanikka-264

Katri, taustalla Olavi Paavolainen (Henry Hanikka). Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

Kun sitten Turussa näin Katri Vala -näytelmän uudestaan, ymmärsin paljon enemmän. Oivalsin, miksi reaktioni oli niin affektiivinen. Kun Katri seisoo näytelmän loppupuolella pölkyn päällä pienenä Katri-tyttönä, ja huutaa ”Katso isä, minä hyppään”, ymmärsin, että näytelmä on tarina siitä kaipuusta ja näkymisen tarpeesta, joka määritti varhain isänsä menettäneen Katrin elämää, mutta myös omaa elämäntarinaani. Jos isä ei saa koskaan katsoa, kun tytär hyppää, jos tytär ei saa koskaan kokea sitä tunnetta, että isä katsoo, jokin perustavanlaatuinen kokemus jää uupumaan. Voiko koko elämä silloin olla tällaisen kokemuksen etsimistä? Halua tulla nähdyksi täydellisesti sellaisena kuin on, samaan aikaan keski-ikäisenä naisena ja pienenä tyttönä?

Tyhjä lavastus ennen Turun näytöstä, Aurinkobaletti/Manilla. Kuva: Maarit L-K 30.9.2014

Tyhjä lavastus ennen Turun näytöstä, Aurinkobaletti/Manilla. Kuva: Maarit L-K 30.9.2014

Postikortteja taiteilijalta

Nyt kun kevätaurinko alkaa jälleen lämmittää, voi mieleen nostaa viime kesän ihanat hellepäivät, muistot merestä ja luonnosta. Yksi suomalaisen kesän ja saariston tärkeistä kuvaajista on Tove Jansson, jonka 100-vuotisjuhlinta oli merkittävästi läsnä vuoden 2014 kulttuurielämässä. Kaiken tämän johdosta julkaisen tässä blogissani uudelleen tekstin, jonka kirjoitin viime elokuussa. Pyrin siinä tavoittamaan jotain siitä, miten yksilö on läsnä yhteisössään erilaisin muistamisen ja kertomisen tavoin. Tove Janssonin läsnäolo pellinkiläisessä saaristomiljöössä on tästä oivallinen esimerkki.

Kulttuurihistoria nyt!

Tove Jansson on suomalaisen kirjallisuuden ja taiteen historian kontekstissa kokenut ennennäkemättömän runsaan ja monipuolisen 100-vuotisjuhlinnan. Lauantaina 9.8. oli Janssonin syntymäpäivä ja samaan aikaan muun muassa Katajanokalla avattiin Tove Janssonin mukaan nimetty puisto sekä pidettiin laajaa kirjallisuusseminaaria ja lastenjuhlaa Porvoossa. Televisiossa ja radiossa on koko viikon esitetty vuosikymmenten varrelta erilaisia Janssonin taiteilijuuteen, kirjailijuuteen, ja elämään liittyviä dokumentteja. Pitkin vuotta tapahtumia on tietenkin ollut paljon juhlaviikkoa enemmän ja moni paikkakunta on halunnut ottaa osansa Tove-juhlinnasta (ks. esim. Otto Latvan artikkeli samaisessa blogissa). Itsekin huomaan alkaneeni tämän kesän kuluessa puhua taiteilijasta Tovena, vaikka en koskaan häntä tavannut ja Toven kirjailijuus ja taiteilijuus on tullut itselleni läheisemmäksi vasta vanhemmiten.

IMG_3145Pellinki oli Toven toinen koti, ja olen saanut sattuman kautta viimeisen kymmenen vuoden ajan todistaa, kuinka tärkeä taiteilija oli ennen muuta ihmisenä näille Porvoon saariston ihmisille. Eidisvikeniin Toven vanhemmat ihastuivat jo 1920-luvulla vierailtuaan kesäisin läheisillä saarilla. Pellinkiläinen Albert Gustafsson oli Toven lapsuudenystävä, kun helsinkiläinen Janssonin…

View original post 396 more words