Henkilökohtaista

  Minulle tulee aina silloin tällöin voimakkaasti tunne ettei muuta kannata kirjoittaakaan kuin syvästi henkilökohtaista, koska vain henkilökohtainen on minulle totta, ainoa tieto jonka kokemus muuttaa minulle totuudeksi. Kaikki muu on vain kerrottua. (Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja, 1979, 55) Ajatus henkilökohtaisen kirjoittamisen merkityksellisyydestä on toistuva juonne Eeva Kilven 1979 julkaisemassa teoksessa Naisen päiväkirja. Siihen asti... Continue Reading →

Mainokset

Avaruus ja suru

Kävellessään kotiin hämärtyvää lehmuskujaa Visa muisti vanhan sadun, jonka oli kuullut äidiltä. Harvoin, ei edes sadassa vuodessa, taivaankansi avautui ja paljasti kaikki tähdet, koska se, mitä joka ilta näimme, oli vain kalpea aavistus. Mutta tiettyinä hetkinä taivaankansi avautui ja takaa paljastui todellinen taivas, joka oli tähdistä valkoinen. Se oli niin valkoinen, ettei kukaan ihminen voinut... Continue Reading →

Ihailu ja ihmetys

Minä rakastan Tove Janssonia. Te ette rakasta häntä. Tähän lopputulemaan päättää hemuli-väittelijä monipolvisen, akateemisia diskursseja vilisevän väitöslektionsa Anna Krogeruksen fragmentaarisessa näytelmässä Majakanvartija, jota esitettiin keväällä 2016 Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä. Loppujen lopuksi hemuli-väittelijä oikeuttaa koko työnsä ja tutkimuksensa tällä vahvalla toteamuksella: vain hänellä voi olla jotain todellista sanottavaa muumeista ja Janssonista, koska vain hänellä on... Continue Reading →

Rovaniemi – 1970

Ajasta, paikasta ja asemoitumisestamme suhteessa niihin, saamastamme kasvatuksesta ja koulutuksesta, elämänhistoriastamme ja persoonallisuudestamme rakentuu menneisyydelle kasvualusta meissä. Mutta olivatpa nämä olosuhteet millaiset hyvänsä, menneisyys elää meissä – halusimmepa tai emme, tiedostimmepa sen tai emme. Ja kun menneisyys todella elää meissä, on jatkuvassa muutoksen tilassa: annamme sille tulkintoja, annamme sille tilaa kasaantua ja kumuloitua… Suodatamme jotain... Continue Reading →

Talon jäljillä

   Tartto on kaupunki, jossa talot heräävät eloon poikkeuksellisella tavalla. Rapistuneiden huviloiden rinnakkaiselo juuri korjattujen upeiden villojen kanssa ja laajat, yhtenäiset pientaloalueet kuten Tähtvere, Supilinn tai Riia maanteen varret houkuttelevat katsomaan, tutkimaan, urkkimaan taloja ja niiden pihapiirejä. Harvassa ovat täydelliset, viimeisen päälle korjatut tai uudet talot, vaan näissä taloissa viehättää juuri se, että aina jokin... Continue Reading →

Kirjahyllyistä ja surusta

Äkkiä, kun jotain ei enää ole, sitä huomaa kaipaavansa; ennen aivan mitättömiltä ja itsestäänselvyyksiltä tuntuvia asioita. Ihmismieli taitaa olla sellainen, että vasta kun jokin asia on poissa, ymmärrämme sen merkityksen ja ne kaikki vivahteet, joita se on elämäämme tuonut. Ehkä tämä on yksi syy, miksi kavahdan nykyistä järjestämisbuumia, jossa pyritään tavarasta ensisijaisesti eroon. Sitä kautta... Continue Reading →

”Katso isä, minä hyppään”

Meistä jokainen kai katsoo, kuuntelee ja lukee taideteoksia loppujen lopuksi suhteessa omaan elämäämme. Voimakkaimmat elämyksemme kumpuavat jostain samaistuttavasta, jostain mikä liikuttaa ja saa meidät tuntemaan ehkä kadotettujakin tunteita. Tässä mielessä taiteella voi olla terapeuttinen voima, mistä esimerkiksi omaelämäkertatutkija Tuija Saresma on kirjoittanut monissa teksteissään. Hän on kirjoittanut myös siitä, miten muutoin paljon kirjoittava ihminen saattaa... Continue Reading →

Postikortteja taiteilijalta

Nyt kun kevätaurinko alkaa jälleen lämmittää, voi mieleen nostaa viime kesän ihanat hellepäivät, muistot merestä ja luonnosta. Yksi suomalaisen kesän ja saariston tärkeistä kuvaajista on Tove Jansson, jonka 100-vuotisjuhlinta oli merkittävästi läsnä vuoden 2014 kulttuurielämässä. Kaiken tämän johdosta julkaisen tässä blogissani uudelleen tekstin, jonka kirjoitin viime elokuussa. Pyrin siinä tavoittamaan jotain siitä, miten yksilö on läsnä yhteisössään erilaisin muistamisen ja kertomisen tavoin. Tove Janssonin läsnäolo pellinkiläisessä saaristomiljöössä on tästä oivallinen esimerkki.

Kulttuurihistoria nyt!

Tove Jansson on suomalaisen kirjallisuuden ja taiteen historian kontekstissa kokenut ennennäkemättömän runsaan ja monipuolisen 100-vuotisjuhlinnan. Lauantaina 9.8. oli Janssonin syntymäpäivä ja samaan aikaan muun muassa Katajanokalla avattiin Tove Janssonin mukaan nimetty puisto sekä pidettiin laajaa kirjallisuusseminaaria ja lastenjuhlaa Porvoossa. Televisiossa ja radiossa on koko viikon esitetty vuosikymmenten varrelta erilaisia Janssonin taiteilijuuteen, kirjailijuuteen, ja elämään liittyviä dokumentteja. Pitkin vuotta tapahtumia on tietenkin ollut paljon juhlaviikkoa enemmän ja moni paikkakunta on halunnut ottaa osansa Tove-juhlinnasta (ks. esim. Otto Latvan artikkeli samaisessa blogissa). Itsekin huomaan alkaneeni tämän kesän kuluessa puhua taiteilijasta Tovena, vaikka en koskaan häntä tavannut ja Toven kirjailijuus ja taiteilijuus on tullut itselleni läheisemmäksi vasta vanhemmiten.

IMG_3145Pellinki oli Toven toinen koti, ja olen saanut sattuman kautta viimeisen kymmenen vuoden ajan todistaa, kuinka tärkeä taiteilija oli ennen muuta ihmisenä näille Porvoon saariston ihmisille. Eidisvikeniin Toven vanhemmat ihastuivat jo 1920-luvulla vierailtuaan kesäisin läheisillä saarilla. Pellinkiläinen Albert Gustafsson oli Toven lapsuudenystävä, kun helsinkiläinen Janssonin…

View original post 396 more words

Tähteydestä, kuolemasta ja musiikin voimasta

Tavastia oli Kingston Wallin pyhättö. Keikka on kuin hartaustilaisuus, jossa Kingston Wall nosti kuulijat lentoon, äänimatto kuljetti haikean ja hurmion välimaastoon. Wallin majesteettista sooloa seurasi hyökkäys, ja trion revitysosio palautti maan pinnalle. Parhaimmillaan Kingston Wallin Tavastian keikka oli kuin musiikillinen herätyskokous, yhteistä heittäytymistä tunteiden vietäväksi tuntemattomaan, syleilevään äänimaailmaan. (Puustinen 2014, 157-158)       Helmikuisena... Continue Reading →

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑