”Miten elämässä lopulta kävi?” Toisten tarinat, ja omat

”Minä vain toisinaan mietin miten elämässä lopulta kävi ja miten minä  jouduin tähän ja kaikkea mitä ei koskaan tapahtunut.” (Karin Stolpe teoksessa Polta nämä kirjeet)

Useimmiten elämä menee toisin kuin oli kuvitellut, eikä se aina tarkoita, että elämä olisi mennyt paremmin kuin oli ajatellut tai kuvitellut. Karin Stolpen elämän ulkoiset puitteet, jotka voi nähdä vaikkapa säilyneissä julkisissa valokuvissa: hyvin pukeutunut, hulppeissa oloissa elävä idyllinen perhe, mies ja vaimo, joiden kasvot eivät paljasta  mitään. Nämä puitteet ovat täydellisessä ristiriidassa sen kuvan kanssa, jonka Karinin tyttärenpoika Alex Schulman kirjassaan piirtää. Karinille elämä Stolpena oli vankila, joka hajotti identiteetin ja tuotti jatkuvan uhan ja pelon ilmapiirin.

Karin Stolpe oli arvostettu kääntäjä, kirjassa tämä nähdään lapsen silmin. Karinin kaapit ovat täynnä laatikoita, joissa on kirjekuoria, joissa taas postimerkkejä eri maailmankolkista. Tyttärenpoika saa materiaalin käsiinsä ja luvan irrottaa postimerkkejä mummin papereista. Seuraukset ovat lopulta katastrofaaliset, koska hän löytää kaapista lisää kirjeitä, vaaleanpunaisella nauhalla sidottuja.

Alex Schulmanin teoksen punainen lanka ovat juuri kirjeet ja päiväkirjat. Erityisesti Olof Lagercrantzin, ruotsalaisen kirjailijan ja sittemmin keskeisen kulttuuripersoonan ja päätoimittajan lyhyesti siteeratut päiväkirjamerkinnät. Hyvin nuori Lagercrantz ja kirjallisuudentutkija, kirjailija Sven Stolpen kanssa vähän aiemmin avioitunut vasta 24-vuotias Karin Stolpe elivät lyhyen, vain muutaman viikon mittaisen, mutta intensiivisen ja elämän mittaisen tragedian synnyttämän rakkaussuhteen kesällä 1932. Schulman kaivautuu tähän käänteentekevään kesään kadonneiden dokumenttien ja muistojen keskeltä – selvittääkseen, miksi hänestä itsestään tuli sellainen kuin tuli, aggressioitaan pidättelevä, uhan ilmapiiriä ympärilleen luova perheenisä.

IMG_2860Polta nämä kirjeet ei ole muistelma, tai päiväkirja, tai elämäkerta, mutta ei se myöskään ole selkeä autofiktio. Onko sellaista edes olemassa? Tämänhetkisen jonkinasteisen autofiktiobuumin keskellä kaikkea omasta elämästä kirjoitettua kutsutaan helposti autofiktioksi, mutta tosiasiassa eletyn ja historiallisen, itsestä ja toisesta kirjoitetun kirjallisuuden seassa kulkevat erilaisten autobiografisten ja biografisten tyylien rihmastot ja juonteet. Myös fiktiota tarvitaan, sillä kukapa voisi vaikka muistaa menneitä dialogeja sanasta sanaan dokumentoiden tai kirjoittaa suoraa autenttista kuvausta. Yhtälailla on kyse tyylin ja tiettyjen temaattisten seikkojen korostamisesta, toisten syrjään jättämisestä – kirjailija tekee aina isoja valintoja siinä, mitä hän kertoo ja miten, ja mitä jättää kertomatta ja miten. Huomaako lukija, että jotain olennaista puuttuu, vai kulkeeko tarina sellaisenaan, uskottavana ilman aukkoja. Taitava, menneen eloon herättävä kirjailija osaa tehokeinot, mutta uskaltaa olla myös auki ja rehellinen.  Schulmannin teoksen lähtökohtana on häneen itseensä porautuva psykologinen katse, joka vaatii kaivautumaan menneeseen, jotta voisi löytää ratkaisuja omiin tunnereaktioihin. Hän on haastatteluissa puhunut tarpeestaan kirjoittaa mahdollisimman suureen autenttisuuteen pyrkien. On myös lukijan tehtävä päättää, kuinka fiktiona tai dokumentaarisena teoksia lukee; ja tämä valinta kertoo lukijan tarpeista ja toiveista. Yhtä ainoaa totuutta kirjallisuudessa ei ole.

Schulmanin teos herättää pohtimaan monia vaikeita ja ristiriitaisiakin kysymyksiä niin itsen kuin toisen elämän kirjoittamisesta; missä kulkevat rajat, mitä saa ja voi kertoa, mitä taas ei. Schulmanin rajat ovat laveat, hän ei säästä itseään, mutta ei myöskään läheisiään. Toisaalta hänen kirjoitustaan säätelee syvä ymmärrys, tai ainakin yritys ymmärtää ja tehdä ymmärrettäväksi. Karin Stolpe on hänen isoäitinsä, mumminsa, jonka elämän mysteerin hän haluaa selvittää. 1930-luvun tapahtumat ovat kaukana, mikä tuottaa tiettyä helpottavaa historiallista etäisyyttä. Se antaa kaunokirjallisia mahdollisuuksia. Perheen ja suvun historian eri tasot elävät läpi kirjan: 1930-luvun kiihkeän kesän rinnalla kulkee teinipojan näkymä isovanhempien elämään 1980-luvulla sekä nykyhetki, jossa keski-ikäinen Alex havahtuu omaan aggressiivisuuteensa ja sen mahdollisiin tuhoihin lähisuhteissaan. Eettistä varovaisuutta teokseen syntyy myös, kun se kuvaa Schulmanin tutkimusprosessia, tiedon vähittäistä löytymistä, mutta myös epävarmuuksia ja aukkoja. Tarinan yksityiskohtia on turha avata, koska teos on paljon antoisampi lukea, jos niitä ei tiedä etukäteen. Se on rakennettu taitavasti, lähes trillerin tapaan.

Läpi kirjan mietin – ihaillen – miten Schulman uskaltaa kirjoittaa siitä, mistä kirjoittaa ja miten taitava hän on. Miten hän osaa kuvata 1980-luvun arkea, teini-ikää lähestyvän pojan näkökulmaa isovanhempien elämään, pieniä, arkisia, paljonpuhuvia hetkiä. Mummin korkokenkiä, aamupaloja, talon hiljaisuutta. Sivulauseissa vanhempien ja näiden sisarusten kitkeriä välejä, riitaan päättyneitä päivällisiä, lähtemisiä kesken joulunvieton, suuria vihanpurkauksia, selvittämättömiä välejä.

Ihailen tapaa, jolla Schulman niin vaivattomasti, pienten yksityiskohtien kautta, liikaa sentimentalisoimatta toteaa elettyä. Kirjan yksi aikataso on vuosi 1988, Axel on varhaisteini-ikäinen ja vierailee isovanhempiensa luona heidän isossa talossaan Filipstadissa säännöllisesti. Aika pysähtyy, hän havainnoi mummin tapoja, talon rutiineja, talossa piileviä tuntoja.

Menen alakertaan vierasvessaan. Sitä käytetään niin harvoin, että minun on lyötävä kämmenellä saippuaa, jotta saisin sen irti lavuaarinreunasta. Kun tulen takaisin, näen jo käytävästä keittiön lasioven läpi, että vaari on tullut aamiaiselle. Jään hetkeksi oven ulkopuolelle katselemaan mummia ja vaaria lasiruutujen lävitse. Vaari tekee voileivän. Halutessaan juustoa hän osoittaa vatia ja mummi ojentaa sen. Sitten he syövät vaitonaisina, pureskelevat vain hiljaisuuden vallitessa ja katsovat pöytään. Mummi siistii murusia pöydältä, painaa niitä peukalollaan, niin että ne tarttuvat siihen ja ovat poissa.

Yhtäkkiä minua surettaa, koska seison siinä oven ulkopuolella ja ymmärrän näkeväni nyt todellisen kuvan siitä, millaista heillä on silloin kun minä en ole paikalla, kun heillä ei ole ketään kenen kanssa puhua.

Katselen heidän pääteasemaansa. Tämän pidemmälle he eivät pääse toisistaan. Tuntuu jotenkin etten ymmärrä kaikkea, kuvassa on jotain mikä jää minulta huomaamatta. Miksi he eivät puhu toisilleen? Milloin heidän välilleen laskeutui tuollainen hiljaisuus?

Pienet, sinänsä mitättömät seikat sulautuvat elämänmittaiseen tragediaan. Lavuaariin juuttunut saippuanpala muuntuu merkillisen merkitykselliseksi, ja saa minut lukijana matkaamaan myös omaan 80-luvun lapsuuteen, omien isovanhempieni taloon. Tarina ja ihmisten välisten suhteet ovat siellä hyvin toisenlaiset, mutta Schulmanin teos antaa välineitä pohtia, miten niistä voisi mahdollisesti kirjoittaa.

1980-luvun keskeltä Alex Schulman kaivautuu pikkuhiljaa 1930-luvun alun tapahtumiin, kesäisiin viikkoihin Sigtuna-säätiön residenssissä, missä Stolpet oleilivat ja myös nuori Olof Lagercrantz. Tragedian synty ja ne eri sävyt, joita se tulevina vuosikymmeninä Karin Stolpen elämään luovat, keriytyy auki pikkuhiljaa. Schulman löytää palasia, kirjeitä ja päiväkirjoja, jotka avaavat hänelle tapahtumien kulkua. Kaiken ytimeen nousee Sven Stolpen jylheä, merkillinen, lähes hirviömäisiä piirteitä saava hahmo. Karin Stolpen elämä on jotain ihan muuta, kuin miltä se mahdollisesti ulospäin näytti. Teini-ikäinen Alex ja mummi keskustelevat ja saamme välähdyksen siitä, mitä Karinin elämä kenties hänelle itselleen oli, mitä kaikesta loppujen lopuksi tuli tai jäi tulematta:

”Mitä kauemmin minä elän, sitä vaikeampi minun on pitää muistoja koossa”, hän sanoo ja istuutuu minua vastapäätä pöydän ääreen. ” Kun olin nuorempi, näin elämäni pitkänä tapahtumaketjuna alkaen siitä kun rupesin ymmärtämään asioita aina nykyhetkeen saakka. Kaikki tapahtumat, jotka muovasivat minua, liittyivät yhteen, niin ikävät kuin hauskatkin asiat. Mutta nyt kun on tullut ikää, minä olen mennyt poikki, tuntuu ettei tapahtumaketjuja ole enää vain yhtä vaan useita, jotka pyrkivät tavoittamaan toisiaan yltämättä oikein perille. Yhteyttä niiden välillä ei ole. Se on painajaismaista, ja joskus iskee paniikki kun ajattelen omia muistikuvia elämän varrelta, ne eivät tunnu enää omilta. Ne ovat jonkun toisen muistoja, se kaikki on tapahtunut jollekin toiselle Karinille.” (238)

 

Olen lukenut Schulmanin teoksia ”väärinpäin”. Aloitin tästä tuoreimmasta Karin Stolpeen pureutuvasta teoksesta. Vasta sen jälkeen luin edellisen, Unohda minut, jossa Schulman selvittää suhdetta äitiinsä ja tämän alkoholismiin, joka aiheutti pojalle syviä traumoja. Liselotte Schulmanin, Karinin ja Svenin tyttären, elämä avautuu pojan näkökulmasta, joka samaan aikaan hellii muistoja äidin ja pojan intensiivisestä yhteydestä sekä havainnoi äidin syvenevää sairastumista. Äiti sulkeutuu kotona makuuhuoneeseen, menettää vähitellen otetta arjesta ja lähipiiristä, muuttuu äärimmäisen julmaksi ja kylmäksi läheisilleen, elää alkoholistina kolmisenkymmentä vuotta. Schulman hakee sovitusta ja lohtua, äidin anteeksipyyntöä, mutta mitään katharsista ei tule, ja äkkiä kaikki keskeytyy äidin kuolemaan. Unohda minut jättää paljon enemmän kertomatta kuin Polta nämä kirjeet, toisaalta äidin kuvauksessaan se on äärimmäinen eikä jätä kuvaamatta äidin aiheuttamia syviä haavoja lapsessaan. Siitä heijastuu silti sama syvällinen pyrkimys löytää selitys tapahtuneelle:

Kummallista, miten jokin ennen niin itsestäänselvä on voinut muuttua niin arvoitukselliseksi. Mitä täällä oikein tapahtui? Mitä oli meneillään? Olinko minä täällä onnellinen vai onneton? Sitä on mahdotonta sanoa. Kuulen äänten sorinaa lapsuudesta, vaimeaa kuiskuttelua, mutta en kuule mitä kukin sanoo. Vain huudot erottuvat, terävät kajahdukset veden yli. (181)

Luettuaan Polta nämä kirjeet lukija ymmärtää vielä paljon enemmän – perheen vuosikymmenien aikana koettu julmuus, ahdistus, ja tragediat eivät tarjoa sovitusta. Schulmanille kirjoittaminen ja kaiken julki tuominen on selvästi keskeinen osa mahdollisuutta parantua, elää terveemmin kuin edelliset sukupolvet, katkaista pahan ketju. Tosin jotkut kriitikot ovat empineet teoksen alkuasetelman suhteen, sen, että olisi olemassa sukupolvelta toiselle periytyvä vihan ketju. Minusta se on uskottava ja luonteva lähtökohta, tunteet ovat pitkälti opittuja, myös reaktiot niihin – joskus on tehtävä pitkää tietoista työskentelyä, jotta voisi oppia totutuista ”tunnetavoista” pois.

IMG_3225Schulmanin teokset herättävät totta kai paljon kysymyksiä eettisyydestä. Onko hänellä lupa kirjoittaa tämä kaikki esille? Mistä sellaisen luvan voi ylipäätään saada? Samoja kysymyksiä, joita myös Knausgårdin Taisteluni on monissa keskusteluissa nostanut esiin ja saanut aikaan myös oikeudenkäyntejä sukulaisten taholta. Epäilen, että itselleni näiden teosten lukeminen on ollut hyvin erilainen, ehkä helpompikin, kokemus kuin ruotsalaisille, joille Schulman perheineen ja vaimoineen on tunnettu, kiisteltykin mediapersoona. Hän on kolmannen polven ruotsalainen kulttuuripiirien julkkis. Tämä lähtökohta ei ole sanellut lukukokemustani mitenkään, vaan olen lukenut teoksia kuin puhtaalta pöydältä, etäältä, ja ollut ennen muuta kiinnostunut paitsi näiden ihmisten elämäntarinoista, myös siitä, miten voi kirjoittaa itselle läheisistä ihmisistä ja elämän vaikeimmista asioista. Schulman on ollut minulle täysin vieras hahmo, joka kirjailijana on alkanut tuntua hyvin läheiseltä ja sympaattiselta henkilöltä. Vasta kirjojen lukemisen jälkeen perehdyin tarkemmin siihen, millaisessa mediajulkisuudessa hän elää ja kuuntelin hänen puhettaan – pidän hänen kirjailijanäänestään paljon enemmän, se on uskottava ja herkkä.

Ennen muuta kiinnostavaa on ollut Schulmannin kyky kirjoittaa kirkkaasti ja uskottavasti, kuvata hänelle läheisiä ihmisiä elävästi eri sävyissä ja ristiriitaisesti. Ja osoittaa jälleen kerran, miten kaikkein yksityisimmän ja vaikeimman esiinnostaminen on kaikkein yleisintä. Mutta johtuuko se siitä, että hän ja hänen perheensä ovat kuitenkin julkisuuden ihmisiä, heihin kytkeytyvä kulttuurihistoria on merkityksellistä? Onkin selvää, että juuri julkisuuden ihmisten kanssa mahdollisuuksia esiin tuotuihin näkökulmiin on paljon. Tyttärenpojan luoma kuva kohtuullisen hirviömäisestä isoisästä on yksi tulkinta, joka saa lisää vivahteita, kun näkökulma vaihdetaan Sven Stolpeen itseensä tai tuodaan esimerkiksi esiin avioparin syvä uskonnollisuus, josta Schulman puhuu hyvin vähän, Karinin kohdalla ei oikeastaan lainkaan.  Christian Brawin artikkeli ”Vem gjorde Sven Stolpe” avaakin tästä suunnasta toisenlaisen näkymän. Polta nämä kirjeet on kuitenkin kaunokirjallisena teoksena sen verran voimakas ja intensiivinen, että lukemisen jälkeen on vaikea muuttaa kuvaa toiseen suuntaan.

Toisenlaisen näkökulman muistaminen on kuitenkin eettisesti tärkeää. Onkin riipaisevaa ja herättävää löytää Liselotte Schulmanin haastattelu ajalta, jolloin Alex Schulman kirjoitti teoksen Skynda att älska isästään. Jutussa pohdittiin Ruotsissa syntynyttä buumia kirjoittaa vanhemmistaan ja traumaattisista suhteista heihin. Liselotte Schulman kommentoi hieman viileästi, miten ongelmia nousee esiin, kun nimetyt yksittäiset ihmiset, useimmiten vanhemmat, saavat kirjoitettuja ominaisuuksia, jotka painetaan ja julkaistaan myyntiin ilman, että heillä itsellään on mitään oikeutta tai mahdollisuutta vastata. Hän kommentoi, miten hänellä on ollut tuuria, koska hänestä ei heidän perheessään ole kirjoitettu. Ikään kuin hän olisi aavistanut tulevan.

Teksti on ilmestynyt marraskuussa 2014 – muutamaa kuukautta myöhemmin hän oli kuollut. Ja sitä seuraavana vuonna ilmestyi pojan teos äidistään. Alex Schulmannilta on kysytty monissa haastatteluissa, miten hän pystyi kirjoittamaan teoksensa ja mitä hän ajattelee kirjoittamisen etiikasta. Hän tuo esiin häpeän, mitä hän tekstistään tuntee, tai siitä, että hän kiertelee kirjamessuilla puhumassa äitinsä alkoholismista. Hänen vastauksensa asiaan on kuitenkin se, että hänen oman paranemisensa vuoksi kirjoittaminen oli välttämätöntä ja että hänen teoksensa voivat kenties olla apuna jollekulle mulle. Hän myös mainitsee, miten lopulta se tuska, jonka hän äidilleen aiheuttaisi teoksellaan on pienempi kuin se tuska, minkä hän pojalleen vuosikymmenten ajan aiheutti. Huolimatta tästä vastauksesta, kirjassa ei kuitenkaan ole koston makua, vaan siitä huokuu perimmäinen pyrkimys löytää vastauksia, löytää ymmärrys ja syitä sille, miksi äiti sairastui ja miksi sairaus teki hänestä sellaisen kuin teki. Se on pienen pojan huuto etääntyvän äidin perään: älä unohda minua. Rinnalleen se vaatii kuitenkin myös Liselotten äänen, joka kuvaa vanhemmuutta toisaalla näin:

”Vanhempana sitä on elämän panttivanki. Ilman vapautta. Ja sanaton.”

 

Schulman, Alex: Unohda minut. Glöm mig. Suom. Raija Rintamäki. Nemo, 2017.

Schulman, Alex: Polta nämä kirjeet. Bränn alla mina brev. Suom. Jaana Nikula. Nemo, 2020.

Lähteitä:

Brander, Maria: Schulmans mamma: ”Själv har jag haft tur” | Hälsoliv | Expressen https://www.expressen.se/halsoliv/schulmans-mamma-sjalv-har-jag-haft-tur/

Braw, Christian: Vem gjorde Sven Stolpe? Svensk tidskrift 31.5.2019. https://www.svensktidskrift.se/vem-gjorde-sven-stolpe/

Sörbrgin, Karin: Jag sat till och med till att mamma hade alkohol. Expressen 21.9.2016

https://www.expressen.se/nyheter/jag-sag-till-och-med-till-att-mamma-hade-alkohol/

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: