Pinnanalainen historia

Olemme varmasti kaikki kokeneet menetyksiä, jotka ovat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä ja omistaneet vuosia ja vuosikymmeniä tällaiselle menetykselle. Kun menettää ihmisen, kodin ja kotiseudun ja kokee olevansa sen jälkeen tapahtumien ulkopuolella, se on portti taiteilijuuteen.

(Lundberg Jään käsiohjelmassa, Kansallisooppera 2019)

kansiUlla-Lena Lundbergin romaani Jää (Is, 2012) elää uutta tulemistaan Jaakko Kuusiston elämyksellisenä oopperana, joka sai kantaesityksensä Kansallisoopperassa talvella 2019. Itselleni Jään lukeminen kuusi vuotta sitten jouluna oli voimakas tunteisiin vetoava kokemus, joka kantoi työhön asti. Lähdimme myöhemmin kollegani, kirjallisuudentutkija Kukku Melkkaan kanssa kirjoittamaan artikkelia 2000-luvun naiskirjailijoiden uusista historiallista romaaneista, joissa näimme uutuutta nimenomaan tunne- ja aistikuvauksen sekä uudenlaisen sotakuvauksen kannalta. Lundbergin Jää ei ole sotaromaani, mutta se sijoittuu heti sodanjälkeisiin vuosiin ja sota on siinä monin tavoin läsnä. Meille se edusti ennen muuta  samanlaista tuoretta naisten kirjoittamaa historiafiktiota, jonka pohja on autobiografisuudessa ja halussa uudistaa genreä. Näin yhdistimme Jään osaksi artikkeliamme, jossa keskiössä olivat myös Sirpa Kähkösen ja Anneli Kannon romaanit. Itse paneuduin ennen muuta Jään analyysiin, ja siksi kaivoin sekä artikkelin että siitä poisjääneet palat nyt esiin ja halusin koota ne uudeksi tekstiksi. Tämä teksti siis pohjautuu pääosin yhteisartikkeliin Kukun kanssa, joka ilmestyi teoksessa Nainen kulttuurissa, kulttuuri naisessa (2015) otsikolla ”Raunioiden raivaajat ja jälleenrakentajat. Uuden vuosituhannen historiallinen romaani”. Olen ottanut tähän vain Jäätä koskevan osuuden, muokannut tekstiä jonkin verran sekä lisännyt siihen muutamia, etenkin Monaa koskevia osuuksia, jotka oli jätettävä julkaistusta artikkelista pois. Tekstit voivat elää monella tavalla ja monessa muodossa ja usein tieteelliset antologia-artikkelit jäävät piiloon ja vain harva niitä lukee. Siksi halusin antaa tekstille toisen elämän.

Minulle Jää on ennen muuta autobiografiseen aineistoon perustuva fiktiivinen romaani, joka on jo laityypiltään kiehtova. Se on tärkeä, koska siinä kerrotaan uudella tavalla paitsi siitä, miten eri tavoin valtavan surun ja trauman voi kokea ja elää, myös vanhempien ja lasten välisistä suhteista sekä esimerkiksi äitiyden kompleksisuudesta. Se on myös kertomus sanoista ja kirjailijaksi tulemisesta. Oopperan juuri nähtyäni on onnellista todeta, että se toimii hienosti. Se on samalla Lundbergin teoksen hieno sovitus ja itsenäinen työ, jossa fokusoinnit, tarinan kaari, visuaaliset ja lavastukselliset elementit sekä roolityöt kantavat hienosti. Päätellen lopputaputuksista siitä tullee yleisölle yhtä rakas teos kuin Lundbergin romaanista.

Sodanjälkeisen arjen kuvaus

Romaani sijoittuu 1940-luvun lopun vuosiin ulkosaaristossa, kuvitteellisille Luodoille, lähelle Ahvenanmaata. Se on aikaan ja paikkaan sidottu, sodanjälkeiseen saaristolaismiljööseen sijoittuva historiallinen romaani, jossa kuvataan pientä saaristoyhteisöä sinne saapuvan nuoren ja innokkaan pappisperheen näkökulmasta. Se jatkaa Lundbergin Marsipaanisotilaasta tutun Kummelin perheen tarinaa. Keskipisteenä on nyt Petter Kummel, joka on valmistunut papiksi ja saapuu nuoren vaimonsa Monan ja vuoden ikäisen tyttärensä Sannan kanssa Luodoille papiksi.

Sota elää ihmisten arjessa tarvittavien tavaroiden puutteen ja ruuan merkityksellisyyden kautta. Tunnelmaa halkoo toive ”tavallisesta päivästä”, kun sotavuosista on selvitty. Nuoren pappisperheen riemu omasta kodista ja Monan jatkuva raataminen kodin eteen ja suunnitelmat omasta kasvimaasta, puutarhasta, eläimistä ja kodin laittamisesta rinnastuvat Suomen jälleenrakennukseen: ”Koko Suomi janoaa omaa kotia, ja se on nyt purjehtinut tänne ja laskenut Itämeren laidalle.”

Sotatapahtumat ovat läsnä myös saaristopitäjän lääkärinä toimivan Irina Gylenin hahmossa. Irina on joutunut pakenemaan Neuvostoliitosta miehensä kuoleman jälkeen ja jättämään pienen poikansa pelastaakseen oman, mutta myös poikansa hengen. Irinan toive poikansa löytymisestä yhdeksän pitkän vuoden jälkeen rinnastuu nuoren papin kohtaloon. Petter on valanut toivoa pojan löytymisestä, ja romaanin lopussa Irina saa tiedon poikansa olemassaolosta. Juuri ennen tätä kyläyhteisön rakastama pappi ja perheenisä hukkuu pyöränsä kanssa heikkoihin jäihin palatessaan naapurisaarelta pitämästä hartaustilaisuutta kuolleen lapsen muistoksi. Lundbergin romaanin dramaattinen jännite ja kaari syntyy tästä tragediasta, joka äkkiarvaamatta muuttaa romaanin ja siinä kuvatun arjen suunnan.

Eletystä kirjoittaminen

Teoksen vahva omaelämäkerrallisuus käy ilmi monista haastatteluista, joita Lundbergista kirjan ilmestymisen ja palkitsemisen yhteydessä tehtiin. Kökarin saarella varhaislapsuutensa viettänyt papin tytär oli aiemmissa teoksissaan aluksi tarkka siitä, mikä on dokumenttia ja mikä fiktiota. Teos Sibirien. Ett självporträtt med vingar (1993; Linnunsiivin Siperiaan) sekoitti paletin, ja kirjailija toteaa sen jälkeen hyväksyneensä, ”että maailma on olemassa vain meidän aisteissamme. Ja että on olemassa asioita, joista voi kertoa vain fiktion kautta”. Lundberg ottaa kantaa fiktion, dokumentin ja omaelämäkerran suhteeseen toteamalla, että omasta elämästä kirjoittamista on fiktioitava, jotta sitä voisi ylipäätään tehdä.

Lundberg on kirjoittanut romaanissa elämänsä varhaisen tragedian esiin: kuvitellut oman isänsä kuolemanhetken, tämän ajatukset ja tunteet. Romaani avaa näköalan traumaattisen kokemuksen kertomisen mahdollisuuteen. Hän kertoo olleensa puolitoistavuotias, kun hänen isänsä hukkui aivan pappilan näköpiirissä ollessaan matkalla kotiin seuroista. Lundbergille isän kuolema on hetki, vahva omaelämäkerrallinen käänne, johon hän merkitsee oman kirjailijuutensa alun:

Tämä on Lundbergin ensimmäinen muistikuva: Hän on juuri täyttänyt kaksi. On kuulas elokuun päivä. Isä on kuollut, ja saarelta lähtöön enää muutama päivä. Hän seisoo pappilan rappusilla:

Tuijotin kirkkomaata. Minulla oli valtava halu oppia uutta. Halusin ymmärtää, missä isä oli, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä asiasta. Hyväksyin, että on asioita, joita ei voi käsittää järjellä. Sinä hetkenä minusta tuli kirjailija. (Riitta Kylänpään kirjoittamasta haastattelusta)

Kiihkeä Mona, lempeä Petter

Jäässä on kyse paitsi yhteisöstä ja sitä kiinni pitävistä voimista karulla, luonnon ehdoilla elävässä saaristossa, myös ihmisten välisistä suhteista, joista merkittävimmiksi nousevat isän ja äidin erilaiset suhteet lapsiinsa sekä sisarusten väliset suhteet. Erityisen kiinnostava on pastorskan, nuoren Mona-vaimon henkilökuva, joka kohoaa väkeväksi ja koko romaania kannattelevaksi. Petter-papin idealistiseksi, lämpimäksi, empaattiseksi, joskin hiukan tahdottomaksi kuvatun henkilön rinnalle asettuu huomattavasti särmikkäämpi, “pienikokoinen ja vikkelä”, kiukkua ja kiihkoa tulviva Mona. Pastorska kuvataan tekemisen, käytännön ihmisenä: “Hän osaa vaikka mitä, tämä meidän Mona”. Mona onkin sitä mieltä, että “ihmiselämässä täytyy ehtiä niin paljon, ja ellei pane toimeksi, ehtii siitä vain murto-osan”. Monan kiihkeiden tunteiden kohteeksi joutuvat niin aviomies kuin lapset. Lundberg kuvaa naispäähenkilöään myös aistillisena nuorena vaimona, joka rakastaa miestään enemmän kuin mitään muuta ja jonka ”rinnan hehku on aivan eri maata”. Monaa ei suinkaan kuvata hellänä ja ymmärtäväisenä äitinä, vaan yhtä kiihkeä kuin hän on rakkaudessaan, on hän kiukussaan. Kiukku kohdistuu usein lapsiin, etenkin Sannaan, joka ei osaa käyttäytyä tai ”luulee olevansa maailman napa”.

mona ja sanna
Monan vaimon esittää Jää-oopperassa Marjukka Tepponen.

Monan hahmon poikkeuksellisuus nouseekin kenties juuri tästä omaehtoisuudesta. Hän ei kiinnity äitiyteensä, vaan hänen identiteettinsä pakenee ennemmin rakastavan ja seksuaalisen vaimon sekä omasta työstä nautintoa saavan naisen kuvaukseksi. Tässä mielessä Jää on osa nykykirjallisuutta, jossa äitiyttä ja äidin rooleja tarkastellaan useista ristiriitaisistakin, myös tunteet ja ruumiillisuuden huomioonottavista näkökulmista. Äitiys on yhtä lailla poliittinen kuin yksilöllinen narratiivi, jota on neuvoteltu erityisesti naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa jo hyvin pitkään. Naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa äitien ja tytärten välinen suhde on usein näyttäytynyt vaikeana. Etenkin 1900-luvun taitteen kirjallisuudessa sitä näyttäisi määrittäneen hiljaisuus, poissaolo ja tyttären haluttomuus identifioitua äitiin. Siinä missä esimerkiksi Aino Kallaksen Katinka Rabessa (1920) äiti kulkee mykkänä, ilman omaa kieltä tai identiteettiä, Mona kulkee vahvana hahmona läpi Lundbergin romaanin. Hänen kiihkonsa peittoaa ajoittain alleen aviomiehen tai lastenkin tarpeet. Monan ääni kantaa vahvana läpi romaanin, mutta äidin ja tyttären välinen suhde jää huomattavasti ambivalentimmaksi kuin tyttären ja isän ihanteelliseksi kuvattu tunneside.

Monan toimeliaisuuden ja arkea kannattelevan kiukkuisuuden vastavoimana romaanissa toimii isä, joka kärsii omasta poissaolevuudestaan, mitä papin työn kaikkivievyys vaatii. Lukijalle, joka aavistaa tai tietää romaanin tapahtumien kulun, Petterin isyyden kuvaus saa traagisen sävyn juuri tämän poissaolon kautta. Petterille lasten pyyteetön rakkaus on käsittämätöntä, jumalalliseen verrattavaa: ”Äidinrakkaudesta on kirjoitettu loputtomasti tunteellisia värssyjä, mutta hänen tietääkseen ei ole kirjoitettu juuri mitään lapsen rakkaudesta, joka on kuin Jumalan, loputon ja vailla ehtoja.” Suhteessa Petterin pohdintoihin tunteellisesta äidinrakkaudesta on tärkeää huomata, että äidinrakkautta ei romaanissa juuri kuvata kuin korkeintaan tekemisen ja huolehtimisen kautta, ei loputtoman ja ehdottoman hellyyden perikuvana.

Isä on kaikesta kiinnostunut tutkijaluonne, joka haluaa jakaa innostuksensa ja kiinnostuksensa elämään myös tytärtensä kautta. Isän ja tyttären erityistä yhteyttä kuvataan, kun kolmivuotias Sanna pääsee isän kanssa iltamyöhään pihalle katsomaan harvinaista ilmiötä, revontulia:

Sanna aistii isän selvemmin kuin sen, mitä näkee. Lämmön isän innostuneessa ruumiissa joka väreilee hänen puhuessaan, sen millaista on kun on käpertynyt niin lähelle. Kylmän ilman selkäpuolella, isän lämpimän rinnan etupuolella, posken isän poskea vasten. Sen että he ovat ulkona kahdestaan, ilman äitiä ja Lillusta. Vain hän, isän uskottu ja assistentti hänen revontulitutkimuksissaan.

Kuten niin usein naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa ja omaelämäkerrallisissa teksteissä, isä saa esikuvallisen, lempeän ja ymmärtävän hahmon. Isä, vaikkakin kuollut, on myös se, joka tekee kirjailijasta kirjailijan. Hyvin samalla tavalla luovan taiteilijan suhdetta vanhempiin kuvataan Katinka Rabessa, jossa isä ja tämän Rabe-suku edustaa luovuuden alkujuuria ja äiti taas kulkee mykkänä ja negatiivisia tunteita herättävänä.

Huolimatta Monan kiukkuisuuden ja tulisuuden kuvauksista, kirjan kertoja on lempeästi myös Monaa ymmärtävä. Monan surua miehensä kuolemasta kuvataan monisävyisesti, empaattisesti, todentuntuisesti. Mona ei pysty näyttämään suruaan kenellekään, hän jähmettyy ja sulkeutuu, kaikki elämä valuu hänestä pois – jäljelle jää järjenvastainen touhukkuus hautajaisjärjestelyistä, ruuanlaitosta, siivoamisesta. Tunteet on pidettävä poissa. Ne Mona näyttää vain navetassa, omille lehmilleen, joiden kanssa hän voi itkeä ja huutaa. Kun Petterin hukkunut ruumis on tuotu pappilaan kylmänä kevätyönä, Monalta vie pitkän aikaa käsittää, että Petter on poissa eikä häntä saa enää palaamaan. Elämä pysähtyy:

Koko keittiö itkee paitsi pastorska. Kukaan ei saa suustaan järkevää lausetta paitsi hän: ”huomisaamuna meillä on paljon tekemistä, mutta nyt minä istun tässä.” Hellan edessä kasaan työnnetyllä märällä räsymatolla. Hänen vieressään, eikä koskaan enää.

Surun sisaret

Jään loppupuolella, isän kuoltua ja äidin surressa omalla eristäytyvällä tavallaan miehensä kuolemaa, keskiöön nousee pienten sisarusten, Sannan ja Lilluksen suhde. Käytännön asioita hoitavan äidin rinnalla Sannasta kasvaa huolehtiva isosisko, joka nostaa Lilluksen leikkikehään ja josta ei tarvitse olla huolissaan. Lapsen kokemus traumaattisesta tapahtumasta kiteytyy äänen, kielen menettämiseen:

On tosiaan onni, että Lilluksella on Sanna. Kun talo oli täynnä ihmisiä, kukaan ei huomannut ettei hän osannut enää puhua. Kukaan koko joukosta ei kiinnittänyt huomiota siihen, että hän vain huitoi ja vikisi, jokelsi ja ulvoi. Mitään ei ole jäljellä hänen monista sanoistaan ja kokonaisista lauseistaan, ja Sannan täytyy aloittaa alusta ja opettaa hänelle kaikkien asioiden nimet. Lillus on menettänyt paljon. Eräänä päivänä Sanna huomaa, että hän on menettänyt myös hyvän pikkulapsenhajun.

Lundberg on tässäkin viitannut omaan historiaansa ja kaksi vuotta vanhempaan sisareensa Gunillaan. Kuten Lilluksella kirjassa, myös kirjailijan oma puhekyky kehittyi hitaasti isän kuoleman jälkeen ja sisko toimi hänen tulkkinaan. Trauma onkin jotain, joka pakenee sanoja, kieltä, representaatiota. Kielellä on keskeinen merkitys traumassa myös siinä mielessä, että kielen avulla traumasta paraneminen nähdään mahdolliseksi. Leigh Gilmoren tutkimus trauman ja tunnustuksellisuuden välisestä suhteesta pyrkii löytämään niitä erilaisia tapoja, joilla omaelämäkerroissa kielen ja trauman välistä suhdetta on yritetty ratkaista. Lundberginkin teoksen voi tulkita pyrkimyksenä löytää traumalle sanat fiktioidun, historiallisen romaanin kautta. Lundbergin kuvaus lasten välisen yhteyden löytämisestä ja lasten yhdessä uudelleen tavoittamasta kielestä on yritys ratkaista kielen ja traumaattisen kokemuksen välinen ristiriitainen sidos. Opettaminen ja oppiminen on iloinen asia, kieli asettuu ruumiiseen uudella tavalla juuri lasten keskinäisessä maailmassa: ”He puhuvat koko ajan, sillä on Sannan vastuulla että Lillus oppii puhumaan. On hauska nähdä kuinka se sujuu. Uuden sanan opittuaan Lillus nauraa ja hypähtää niin että se leviää tasaisesti hänen koko ruumiiseensa.” Puhe sysää tieltään isän poismenon ja äidin uppoutumisen ”paljon tekemiseen”.

Pienet sisaret löytävät uuden elämän alun toisistaan ja luonnosta: ”Luonto rakastaa Lillusta. – – Ja Lillus vastaa rakastamalla luontoa, savea ja vettä, ruohoa ja lehmänlantaa”. Samalla tavalla kuin Mona itkee ja huutaa surunsa lehmiensä kylkiä vasten yksin navetassa, luonto tarjoaa lohdun lapsille: ”He kulkevat uutterasti saaren kallioilla, pitkä Sanna perässään lyhyt, vanttera satelliittinsa”.

***

anton
Jää-oopperassa Anton (Pekka Strang) on keskeinen henkilö, joka kertoo saarelaisten omasta viisaudesta ja uskosta ylirajaisiin yhteyksiin.

Historiallinen romaani voi parhaimmillaan löytää yhteyden kulttuurisen ja yksilöllisen välillä tarinankerronnan keinoin. Jään loppupuolella postimies-Anton toteaa, kuinka ” [i]hminen on sellainen että hän liikkuu pinnalla ja voi unohtaa pitkiksi ajoiksi sen mitä pinnan alla on”. Historiallisen romaanin merkitys on siinä, että se voi nostaa esiin tätä pinnanalaista ja tuoda sen uudestaan läsnäolevaksi. Muistamisen ja kertomisen avulla on mahdollista saavuttaa tunne kuulumisesta. Tarinankerronta voidaan nähdä yrityksenä tehdä sovinto menneisyyden traumojen kanssa tai jopa pyrkimyksenä hallita ahdistavia kokemuksia.

 

Teksti on suurimmaksi osaksi peräisin artikkelista, jonká voi lukea kokonaisuudessaan täällä:

Maarit Leskelä-Kärki ja Kukku Melkas: Raunioiden raivaajat ja jälleenrakentajat: uuden vuosituhannen historiallinen romaani. Nainen kulttuurissa, kulttuuri naisessa. Toimittajat Viola Parente-Capkova, Heidi Grönstrand, Kati Launis ja Ritva Hapuli. k&h-kustannus, Turku, 2015.

 

Kirjallisuutta:

Douglas, Kate: Contesting Childhood: Autobiography, Trauma, and Memory. Rutgers University Press, 2010.

Gilmore, Leigh: The Limits of Autobiography: Trauma and Testimony. Cornell University Press, Ithaca & London 2001.

Kylänpää, Riitta: Finlandia-voittaja Ulla-Lena Lundberg: ”Lopulta jokainen kirjani henkilö on minä itse”. Suomen Kuvalehti 4.12.2012. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/finlandia-voittaja-ulla-lena-lundberg-lopulta-jokainen-kirjani-henkilo-on-mina-itse/. (Haettu 15.8.2014.)

Podnieks, Elizabeth & O’Reilly, Andrea: Introduction: Maternal Literatures. Textual Mothers, Maternal Texts. Motherhood in Contemporary Women’s Literatures. Ed. by Elizabeth Podnieks & Andrea O’Reilly. Wilfried Lauriel University Press, Waterloo Ontario 2010, 1–30.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: