Henkilökohtaista

 

Minulle tulee aina silloin tällöin voimakkaasti tunne ettei muuta kannata kirjoittaakaan kuin syvästi henkilökohtaista, koska vain henkilökohtainen on minulle totta, ainoa tieto jonka kokemus muuttaa minulle totuudeksi. Kaikki muu on vain kerrottua. (Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja, 1979, 55)

Ajatus henkilökohtaisen kirjoittamisen merkityksellisyydestä on toistuva juonne Eeva Kilven 1979 julkaisemassa teoksessa Naisen päiväkirja. Siihen asti proosaa, etenkin novelleja, ja runoutta jo usean vuosikymmenen kirjoittanut kirjailija jatkoi jo 1970-luvun alussa aloittamallaan tiellä kääntyessään yhä omakohtaisemman kirjoittamisen puoleen. Naisen päiväkirja tuntuu vahvasti rinnastuvan Häätanhuun (1973) ja Kesä ja keski-ikäinen nainen -novellikokoelmaan (1970), joissa fiktion ulottuvuus on kuitenkin selkeämpi. Naisen päiväkirjassa autobiografisuus on tietoisesti valittu ratkaisu, keino, josta teoksen kirjailijaminä puhuu yhä painavimmin äänensävyin.

04C89F6C-A89A-4ED1-B16A-BD2DB9C5392FMillä tavalla ja miten Kilven teos on autobiografiaa, vai onko se määriteltävissä autofiktioksi? Siinä ei tehdä omaelämäkerrallista sopimusta, ei edes  mainita kirjan päähenkilön, minäkertojan nimeä lainkaan, lasten nimet eivät ole samat kuin Kilven todellisten poikien nimet, tuskin muidenkaan henkilöiden. Osa henkilöistä esiintyy vain kirjaimin nimettyinä. Kirjan minä on yksinäinen, eronnut naiskirjailija, joka muuttaa kesiksi yksin maalle kirjoittamaan, hän on kolmen jo aikuistuneen pojan yksinhuoltaja, hänen koiransa on kuollut, hänellä on kaukainen rakastettu, johon kohdistuu niin kaipuu kuin eron tekemisen tarve.

Teoksen naisen elämä täsmää kirjailijan eletystä elämästä tiedettyjen yksityiskohtien8A6CA5DC-1D5B-46BD-B362-5906E3AB66FD kanssa. Teos on nimetty päiväkirjaksi, siinä mainitaan kuukaudet ja kellonaikoja, viikonpäiviä, vuorokauden hetkiä – kerronta etenee kappaleittain, välillä lyhyin, välillä pitkin. Arkiset kuvaukset ruuanlaitosta, kauppareissuista, kirjoittamisesta, saunomisesta sekoittuvat luonnon tarkkailuun, eksistentiaalisiin pohdintoihin ja unipäiväkirjoihin, ihmissuhteiden, äitiyden, rakkauden, yksinäisyyden, kirjoittamisen, seksin ja erotiikan teemoihin. Minän kerronta on tajunnanvirtamaista, poukkoilevaa, mutta rytmillistä. Se viettelee lukijan mukaan ja saa elämään päähenkilön vaihtuvien, raskaidenkin mielentilojen mukaan. Lukija lukee sitä Eeva Kilven minäkerrontana, mutta yhtä lailla tämä näkemys on jatkuvasti myös kyseenalaistettava – mikä on ”autenttista”, mikä kirjallista tehokeinoa, voiko niiden välille tehdä eroa?

Autofiktio puhuttaa tällä hetkellä paljon. Pohjoismaissa Karl-Ove Knausgårdin teossarja Taisteluni nosti keskustelun voimalla esiin, ja käännösten myötä hänestä keskustellaan ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Knausgårdin rinnalle on nostettu mutkikkaammin autofiktiona nähtävä Elena Ferranten neliosainen romaanisarja kahden tytön ja naisen elämästä Napolissa 1950-luvulta 2000-luvulle. Useissa teksteissä nämä teokset on rinnastettu – syystäkin, ne puhuttelevat vahvasti molemmat, vaikka ovatkin teoksina hyvin erilaisia.

Knausgårdin kohdalla on viitattu usein siihen, että vasta nyt kun mies kirjoittaa tällä tavalla elämästään, autenttisuuden ja rehellisyyden vaatimukseen verhoutuneena, tämä lajityyppi kasvattaa arvostusta ja kiinnostusta. Ja että jos nainen olisi kirjoittanut sellaisen (narsistisen) teoksen kuin Knausgård ei ”ketään” kiinnostaisi. No, itse en välttämättä usko tähän ja näen Knausgårdin kirjallisen teoksen hyvin monella tapaa myös uudenlaisena ja poikkeuksellisena, vaikka se kantaakin monia kirjallisia traditioita mukanaan. Siinä on paljon tuttua, mutta samaan aikaan hänen tapansa yhdistää monia eri kirjallisia lajeja ja kirjoittaa detaljisen tarkasti on kiehtovan omaääninen. En ylipäätään näe, miksi jokin kirja pitäisi alentaa siksi, että toisia voisi nostaa esiin. Sen sijaan on kiinnostavaa luoda erilaisia kytköksiä ja linkkejä, ja katsoa uusin silmin myös vanhempaa kirjallisuutta. Se millaisia kirjoja ilmestyy nyt ja mitkä saavuttavat hyvinkin laajan lukijakunnan suosion, asettaa myös aiemman kirjallisen perinteen uudenlaiseen valoon. Paneutuminen Eeva Kilven teokseen, jonka olen viimeksi lukenut varmaankin noin parikymmentä vuotta sitten, tai ylikin, näyttää uudenlaisena niin Naisen päiväkirjan kuin Taistelunkin.

IMG_0323Naisen päiväkirjaa kannattelee vaatimus henkilökohtaisuudesta, joka muistuttaa samoihin aikoihin kirjoittaneen Aila Meriluodon (myöhemmin julkaistuissa) päiväkirjoissaan ja runoissaan esiin nostamaa todistamisen vaadetta. Vain henkilökohtaisella, eletyllä on merkitystä. Kilpi kirjoittaa hyvin samoista asioista kuin Knausgård, toki hyvin eri tyylillä: masennuksesta, erillisyyden tunnoista, yksinäisyydestä, rakkaudesta, suhteesta miehiin, äitiydestä ja suhteesta lapsiin, vanhenemisesta (kirjailija oli itse tuolloin 51-vuotias). Kuten Häätanhu, tämäkin keskittyy rajalliseen aikaan, elämään keväästä loppusyksyyn ja ennen muuta kesän kuvaamiseen. Siinä ei ole samanlaista elämän kronologian ja kehittymisen kuvausta kuin Knausgårdilla, mutta samanlainen paljaus ja armottomuus siihen kirjoittautuu:

Hulluksi minä kyllä olen tulemassa, tai olen jo, äärimmäisen kummallinen, höperö, outo. Niin outo, että itsenikin on sitä vaikea kestää. Kellun outoudessani kuin irtonainen vesikasvi juuret harallaan vedessä – sellaisia on, näin viimeksi eilen. (52)

Kilpeä on tutkittu hämmästyttävän vähän, vaikka hän on useaan kertaan palkittu ja arvostettu kirjailija. Hänen radikaaliutensa havaitsee, kun häntä tarkastelee aikaansa, 70-luvun feminististä kirjallisuutta ja tunnustuksellisuuden aaltoa vasten. 70-luvun suomenruotsalaisen autofiktiivisen, autobiografisen tai tunnustuskirjallisuuden, miten sitä sitten nimittääkään, Märta Tikkasen, Henrik Tikkasen, tai Christer Kihlmanin varjoon on ehkä jäänyt se, mitä tapahtui suomenkielisen kirjallisuuden kentällä ja mikä esimerkiksi Eeva Kilven merkitys tässä kaikessa on ollut.

kilpi
Kuva: Mauri Vuorinen, Eeva Kilpi 1982. Uuden Suomen kuva-arkisto. Kansallisbiografia

Kilpi oli radikaali jo 60-luvulla, etenkin ravistellessaan äitimyyttiä. 1968 tehdyssä haastattelussa hän ehdottomasti ja jyrkästi vastustaa yhteiskunnan ja naisten itsensä ylläpitämää äitimadonnan myyttiä, ja toteaa lähes hengästyttävän painokkaasti, miten äiti ei myöskään saa olla perheensä palvelija. Hän puhuu nääntyvän äidin taakan ihannointia vastaan – nainen ei saa astua tähän harhaan ja vaaraan, että hän nääntyy, vaan pitää olla voimaa irtautua marttyyriäitiydestä. Kilpi korostaa lapsen näkökulmaa, sitä, miten tärkeää myös lapsen on antaa irtautua äidistä (ja isästä) ja miten lapsen tehtävä ei ole kunnioittaa vanhempiaan. Tätä irtautumista ei uhrautuvan, nääntyvän äidin malli tue. Lapselle pitäisi olla turvaa ja vapautta, sopivassa suhteessa, mutta tärkeintä on irtautumisen mahdollisuus.

Kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitetussa Naisen päiväkirjassa äitiys on yksinhuoltaja-kirjailijanaisen elämää hiertävä kivi: aikuisten lasten äiti suree etäisyyttä lapsiinsa, näiden pärjäämättömyyttä, kantaa huolta koulunkäynnistä ja työnteosta, vaappuu jatkuvasti läheisyyden ja irrottautumisen välillä, haluaa irti, eikä kuitenkaan voi päästää irti. Kilpi on raadollisen rehellinen kuvatessaan äitiyden monimutkaisuutta. Aikuistuvien lasten äidille lapset merkitsevät oman identiteetin määrittäjää ihan toisin kuin ennen. Lapsiin liittyy huoli, läheisyydenkaipuu, suru, raivo, turhautuminen, epätietoisuus. Kaikki korostuu myös yksinhuoltajuuden eletyn todellisuuden kautta, aikana, jolloin suomalainen yhteiskunta perustui pitkälti hetoroparisuhteeseen pohjaavalle kahden huoltajan mallille.

Kilven rohkeus ei nouse vain äitimyytin rikkomisesta, vaan naisen seksuaalisuuden tunnistamisesta ja sen tutkimisesta. Kilpi oli jo aiemmissa teoksissaan, etenkin Tamarassa (1972) tarkastellut naisen seksuaalisia tarpeita. Samaisessa radiohaastattelussa hän toteaa ykskantaan, provosoivasti, että mieshän on naiselle seksuaaliobjekti. Naisen päiväkirjassa hän tutkii rakkauden ja seksuaalisuuden kaipuuta, naisen suhdetta mieheen ja kirjaa ristiriitaisia tarpeitaan ylös.

Sukupuolisuus on äärimmäistä fyysistä läheisyyttä. Kokemus omasta fyysisestä olemassaolosta toisen kautta. Hyvin tarpeellinen kokemus. Oman identiteetin syöksähdys toista ihmistä vasten.

Ilman sukupuolisuuden kokemusta ihminen menettää itsetuntonsa. Vaikuttaa siltä, että se antaa painokkuutta kaikelle, on kaiken pinnanalainen biologinen merkitys. Jos se puuttuu, elämästä tuntuu puuttuvan tarkoituksenmukaisuus, elämän tunne, voiman tunne, asioiden täyteläisyyden tunne. (146)

Päiväkirjasta muodostuu yksinäisyyden tutkielma, jossa kysytään, mikä identiteettimme muodostaa ja mikä toisten ihmisten merkitys siinä on:

Minä kaipaan ja tarvitsen kosketusta lapsiini kokeakseni jollain tavalla persoonallisuuteni ääriviivat. Ilman läheisiä ihmissuhteita ihminen lakkaa tuntemasta itseään, hän epämääräistyy ja hajoaa persoonattomuuteen. Siitä ehkä yksinäisyyden ahdistavuus. Koko ajan me kaipaamme tunnustamista kuin valtio. Kysymme toisilta itseämme. Läheisen seurassa persoonallisuus kiinteytyy ja kokoontuu. (42)

Tätä kirjoitustani varten minulla ei ole ollut käytössäni Kilven teosten arvosteluja. Mutta suhteessa siihen, miten nyt arvostamme Knausgårdin tapaista kirjailijaa, on herättävää lukea Vappu Karjalaisen arvio tai lukusuositus teoksesta kirjastojen Arvostelevassa kirjaluettelossa. Hän kyllä toteaa Kilven kirjallisen työn merkityksen juuri keski-ikäisten naisten kokemuksen esiintuomisessa ja vertaistuessa, mutta toivoo kuitenkin tämän kirjoittavan ”vähemmän minäkeskeistä” kirjallisuutta ja toteaa lopuksi, kuinka ”hänen henkilökohtaiset tunnustuksensa ovat mielenterveyskirjallisuutta eikä niitä tarvitse arvioida esteettisten mittapuiden mukaan”. Ei sanaakaan Kilven kirjailijuudesta, sen rohkeudesta ja radikaaliudesta tai yhteiskunnallisesta merkityksestä. 2010-luvun lukijalle Kilven teos antaa puhtia pohtia yhä uusista kulmista sitä, mitä henkilökohtaisuudella kirjallisuudessa tarkoitamme – tai ehkä ennemminkin tunnistamaan, miten monenlaisia asioita sillä voi tarkoittaa.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: