Ihailu ja ihmetys

Minä rakastan Tove Janssonia. Te ette rakasta häntä.

Tähän lopputulemaan päättää hemuli-väittelijä monipolvisen, akateemisia diskursseja vilisevän väitöslektionsa Anna Krogeruksen fragmentaarisessa näytelmässä Majakanvartija, jota esitettiin keväällä 2016 Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä. Loppujen lopuksi hemuli-väittelijä oikeuttaa koko työnsä ja tutkimuksensa tällä vahvalla toteamuksella: vain hänellä voi olla jotain todellista sanottavaa muumeista ja Janssonista, koska vain hänellä on heihin niin läheinen suhde.

majakanvartija-02-15x22cm-504

Eeva Putro, Anu Koskinen ja Ella Pyhältö vaihtuvissa naisen rooleissa Majakanvartija-näytelmässä. Kuva: Mikko Mäntyniemi, Teatteri Avoimet Ovet

Näytelmän kuluessa tullaan moneen kertaan keskustelleeksi suhteestamme ihailemiimme hahmoihin; samastumisesta, identifikaatiosta, ihailusta, peilaamisesta, heijastumisesta. Majakanvartija ei ole elämäkertanäytelmä, vaikka historiallinen Janssonin hahmo on hänkin näytelmässä läsnä. Pikemminkin se ponnistaa Tove Janssonin tutusta ja tuntemattomasta hahmosta ja hänen taiteilijuudestaan kuvatakseen erilaisten, eri sukupolvisten naisten identiteettejä vaihtuvissa elämäntilanteissa. Jansson tarjoaa heijastamisen pintoja taiteilijuuteen, seksuaalisen identiteetin rakentamiseen, tyttären suhteisiin niin äitiin kuin isään, tieteen tekemiseen, merellä kulkemiseen, elämään itsessään.

Eri ikävaiheiden naiset kohtaavat toisiaan vaihtuvissa tilanteissa ja pohtivat itseään. He pitävät jonkinlaisena esikuvanaan Tovea, jota pohtivat kuitenkin myös kriittisesti: Tove ei olekaan aina vahva ja riippumaton.  Naisesta, joka valitsi taiteilijuuden ja lapsettomuuden, tuli mitä riippuvaisin maailman lapsista. Nämä kirjoittivat ihailun kohteelleen vuosittain tuhansia kirjeitä, joihin taiteilija uskollisesti vastasi tietäen menettävänsä samalla omaa kallisarvoista aikaansa, sitä, jonka piti olla ennen muuta taiteen tekemistä varten.

***

Näytelmä sai pohtimaan monia asioita, ennen muuta suhdettamme ihailemiimme ihmisiin. Myös sitä, miten ihailu syntyy, ja miten erilaisista aineksista se voi koostua. Sekä sitä, mitä ihailu oman identiteetin rakentamisellemme merkitsee.

Kun vuonna 2007 olin mukana järjestämässä kirjoituskeruuta Aino Kallakseen ja tämän teoksiin liittyen, sain huomata, miten tärkeää henkilökohtainen suhde kirjailijaan monelle oli. Suurin osa noin viidestäkymmenestä vastaajasta oli naisia – joskin intohimoisia Kallaksen lukijoita löytyi myös miehistä. Yhtenä vahvana juonteena kirjoituksissa kulki Kallaksen esikuvallisuus, niin hänen teostensa luoman maailman kuin kirjailijan oman elämän kautta. Monelle juuri Kallaksen päiväkirjat olivat olleet vahva samastumisen kohde. Kallas näyttäytyi vahvana esikuvana, naisen elämän symbolina. Vuosisadan takainen nainen saattoi päiväkirjoissaan kirjoittaa tunnoistaan ja elämästään siten, että se tuntui yhä, 2000-luvun alussa läheiseltä, samastuttavalta, jopa terapeuttiselta. Osa kirjoitti omasta elämästään lähes rintarinnan Kallaksen elämänkulun kanssa ja pyrkimyksestään tulla tämän kaltaiseksi. Pirkko-Liisa Rauhala kirjoittaa tästä samastumisesta omassa tekstissään osuvasti:

— Aino Kallas kuuluu niihin naisiin, joiden elämään ja tuotantoon tutustuminen antaa luottamusta siihen, että kirjoittava nainen voi – nimenomaan valitsemalla valtavirrasta hieman sivussa olemisen ja kehittämällä oman tapansa toimia – toteuttaa luovaa minuuttaan itseään hukkaamatta ja täyttymyksellisesti.

9789516927490

Kirjoituskeruun antiin voi tutustua teoksessa Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (BTJ 2009). Tekstejä voi tilata luettavaksi myös Aino Kallas Seuran kautta.

Kallaksen kohdalla nousee esiin erityisesti naisten samastuminen toiseen naiseen, johtuen varmasti siitä, että Kallas kirjoitti niin paljon juuri naisena olemisesta, naisen eri identiteeteistä, naisen mahdollisuuksista. Intohimoisena ja intohimoista kirjoittavana kirjailijana Kallas tuntuu olevan hahmo, joka herättää suuria intohimoja myös ihailijoissaan. Viime vuosina olen tutustunut useisiin eri ikäisiin (kyllä, useimmiten juuri naisiin), joille Kallas on elämän suuri intohimon kohde ja suhde häneen hyvin henkilökohtainen. Juuri sellainen suhde, jota Majakanvartijassakin niin moninaisesti kuvataan.Jokaisella tuntuu olevan oma erityinen Kallaksensa, jonka kautta usein myös omaa elämää hahmotetaan.

Samanlaista intohimoista suhdetta kirjailijaan on voinut viime aikoina seurata esimerkiksi keskusteluissa norjalaisen Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-teossarjasta. Viimeisen vuoden aikana vahvistunut Knausgård-buumi on Suomessakin saanut yhä useammat tarttumaan tämän omaelämäkerralliseen teokseen, autofiktioon, ja kokemaan, kuinka yhteisesti jaetusti lähes viisikymppinen norjalainen mieskirjailija voi kirjoittaa arjesta, avioliitosta, vanhemmuudesta, kotitöistä, rakkauksista, häpeästä, ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä, ystävyydestä, työnteosta. Samaan aikaan kun hän kirjoittaa syvällisesti, usein lähes akateemisesti taiteesta, uskonnosta, politiikasta, tai kansallisuudesta. Knausgård voi olla hämmästyttävän samanlainen intohimon kohde yhtälailla kahdeksankymppiselle naiselle kuin nelikymppiselle miehelle. Itselleni Knausgårdin kokemukset etenkin perheessä, lasten vanhempana ja arjen pyörittäjänä ovat olleet samastuttavimpia. Esimerkiksi historioitsija Ville Vuolanto kertoo tästä samastuttavuudesta seuraavasti:

Taustani vuoksi kirjasarjan ankkuroituminen pienen 70- ja 80-lukulaisen rannikkokaupungin (Tromøya) elämään koskettaa jo sinänsä. Knausgård on vain kolme vuotta minua vanhempi – olen elänyt saman yhteiskunnallisen muutoksen läpi samoja kirjoja lukien. Vaikka musiikilla ei ollut minulle nuoruudessani sitä merkitystä kuin Karl-Ovelle, elin samassa maailmassa. Mutta kertomus laajenee tämän ulkopuolelle. Se, että jaksoin kahlata koko kirjasarjan läpi, johtuu paljolti tietysti siitä, että Knausgård kirjoittaa taidolla, joka todellakin kääntää yksityisen yleiseksi. Knausgårdin oma elämä koskettaa ja paljastaa jotain minusta itsestäni. Arki on merkittävää – me kaikki elämää omaa arkeamme, eikä mikään ole sen tärkeämpää.

Oma veikkaukseni on, että Knausgård herättää vahvaa vastakaikua juuri keski-ikäistyvissä lukijoissa, jotka alkavat ensimmäistä kertaa syvällisemmin pohtia mennyttä elämäänsä, muistojaan, elämänsä kulkua, ja havahtuvat elämänsä rajallisuuteen. Erityisen kiinnostavaa Knausgårdin ihailussa on, kuinka monenlaisia, eri ikäisiä ja eri sukupuolta edustavia hän voi puhutella. Ehkä heitä yhdistää ennen muuta tunnetason maailma, kuten eräässä ystäväni kanssa käydyssä keskustelussa päättelimme – Knausgård ei ole viileän älyllisesti maailmaan suhtautuville tarkoitettu. Samaan aikaan kirjailijan säälimättömyys ja paljaus niin suhteessa itseen kuin läheisiin ihmisiin sekä vakavuus näyttävät olevan seikkoja, jotka herättävät kritiikkiä häntä ihailevissakin.

***

Tutkijan, ja ennen muuta elämäkertatutkijan näkökulmasta ihailua tulee pohdittua myös tutkimisen näkökulmasta. Voiko tutkia sitä mitä rakastaa? Pitääkö rakastaa sitä mitä tutkii? Voiko olla kriittinen sitä kohtaan, mitä rakastaa? Entä voiko kirjoittaa siitä, mitä inhoaa, tai pitää vähintäänkin luotaantyöntävänä?

Tämä elämäkertatutkijoiden paljon pohtima kysymys liittyy myös kysymykseen siitä, kuka ”saa” kirjoittaa elämäkerran kenestäkin. Elämäkerran kirjoittamiseen liittyy tietty omistavuuden elementti – mutta hyvän elämäkerran kirjoittamiseen liittyy myös luopumisen taito: meidän on osattava nähdä omien tulkintojemme rajallisuus ja päästettävä myös irti. Se on kaikista vaikeinta.

***

Palataan vielä Toveen. Huomaan nimittäväni häntä samalla tavalla etunimellä kuin olen ”aina” nimittänyt Ainoa. Se ei välttämättä ole hyvä asia, ainakaan tutkimuksellisesti. Mutta on kiinnostavaa, missä kohtaa alamme puhutella ihailemiamme henkilöitä etunimellä. Toisia emme tule nimittäneeksi näin koskaan: Knausgårdista en puhu Karl-Ovena, enkä myöskään Knasuna tai Knausina, kuten jotkut. En myöskään nimitä vaikkapa Simone de Beauvoiria Simoneksi. Tai Eeva Kilpeä Eevaksi. Kyse ei siis ole sukupuolesta. Tiedä häntä, onko siinä mitään logiikkaakaan. Jostain intiimiyden tasosta on kyllä kysymys.

Itselläni ei ollut lapsena läheistä suhdetta Tove Janssoniin tai muumi-kirjoihin. Elin kirjojen maailmassa, mutta jostain syystä muumi-kirjoja ei meillä luettu. Vasta joskus paljon myöhemmin luimme hänen novellejaan.  Ehkä se johtui siitä, että koko muumien maailma oli vielä 1970-ja 80-luvulla kuitenkin rajatumpi kuin 90-luvulla, jolloin niistä etenkin animaatiosarjan ja muumituotteiden myötä tuli kaikkien omaisuutta. Ehkä se johtui myös ruotsinkielisen kulttuurin etäisyydestä oman perheeni kulttuuriin, ehkä myös muumien tietystä fantasiaan ja absurdiuteen kytkeytyvästä maailmasta, niin paljon kuin Astrid Lindgrenistä tai Marjatta Kurenniemestä pidimmekin.

Siksi onkin ollut niin ihanaa ihastua Toveen ja hänen maailmaansa aikuisempana. Toisaalta myös haikeaa, koska lapsen maailmani olisi voinut olla toinen hänen kanssaan. Tove on tullut maailmaani ennen muuta meren, saariston, hänelle läheisten seutujen kautta – loppujen lopuksi, monien sattumien kautta, löysin tieni Toven maailmaan pellinkiläisten Toven kautta. Siitä olen kirjoittanut jonkin verran täällä.

IMG_1214

Pellinkiläistä luotomaisemaa. Kuva: MLK 26.6.2016

Kun hämäläisen järvimaiseman lapsi on oppinut ymmärtämään meren ja karujen luotojen ihmeellisyyden ja kauneuden, ja lähtenyt elämässään suuntautumaan yhä vahvemmin kohti kirjoittamista, on Tovesta tullut kiinnostava, esikuvallinenkin hahmo. Toven rohkeudessa, tinkimättömyydessä, elämän ilossa on esikuvaa kylliksi kenelle vaan. Toven maisemien äärellä, luodoilla, voi yhtyä hänen viisaisiin sanoihinsa, jotka hän esittää käsikirjoittamassaan dokumentissa Tove ja meri:

Meri sekä suojaa saarta että eristää sen. Samalla meri on avoin mahdollisuus ulkomaailmalle, jos sitä haluaa. Oikeastaan aika ylpeä tapa elää. Antaa yksinäisyyden olla ylellisyyttä. Kun saaren valtias kiertää rantojaan, hän piirtää ympärilleen kehän, jonka ulkopuolella kiertää valtavana kehänä horisontti. Hänestä voi helposti tulla keskipiste, ellei pidä varaansa.

Voi myös tapahtua niin, että ihminen, joka elää pitkään alastomalla karulla luodolla tajuaa, ettei hänellä ole sen kummempaa merkitystä.

Jos mikään opettaa ihmistä nöyräksi, niin elämä meren ympäröimänä. Joka päivä maisema uudistuu, ja se on maailma, jossa kaikki on muuttuvaa. Meri, valo, rantaviiva. Ja ehkä juuri siksi täällä, lähellä meren alituista vaihtuvuutta, voi saada uusia ajatuksia. Ja nähdä asioita uudella tavalla. Mikään ei ole päätettyä tai varmaa, ihan niin kuin Tuutikki sanoo muumipeikolle Taikatalvessa. Hän sanoo: Kaikki on niin epävarmaa, ja juuri se on niin rauhoittavaa.

Samanlaisella nöyryydellä ja epävarmuuden sallivalla otteella tulisi myös elämäkerturin suhtautua kohteeseensa: aika moni seikka, mitä toisista sanomme, voisi olla toisinkin, riippuen näkökulmasta ja siitä, kuka sen sanoo ja missä erityisessä historiallisessa tilanteessa. Menneisyyden kohteet, myös ihailumme kohteet, ovat ikuisesti liikkuvia, muuttuvia, vaihtuvia – ja juuri siksi niin houkuttelevia.

IMG_1196

Toven ja Tuutikin saari, Klovharu, siintää yhtenä Pellingin luotomaiseman viimeisistä, ennen avomerta – sen jälkeen vastassa on Viron rannikko. Kuva: MLK 26.6.2016

 

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s