Rovaniemi – 1970

Ajasta, paikasta ja asemoitumisestamme suhteessa niihin, saamastamme kasvatuksesta ja koulutuksesta, elämänhistoriastamme ja persoonallisuudestamme rakentuu menneisyydelle kasvualusta meissä. Mutta olivatpa nämä olosuhteet millaiset hyvänsä, menneisyys elää meissä – halusimmepa tai emme, tiedostimmepa sen tai emme. Ja kun menneisyys todella elää meissä, on jatkuvassa muutoksen tilassa: annamme sille tulkintoja, annamme sille tilaa kasaantua ja kumuloitua… Suodatamme jotain pois ja järjestämme palaset uudelleen.

(Marja Tuominen virkaanastujaisesitelmässään 28.2.2005)

On olemassa klisee lapinhulluista, lapinhulluista miehistä varsinkin. Metsä- ja erämaahenkisistä miehistä, jotka kaipaavat pois kaupungeista, luontoon, Lapin maisemiin. Klisee sai ehkä oivallisimman sanoituksensa 1970-luvulla, sittemmin klassikoksi muodostuneesta laulusta Kuusamo. Italialaiseen hitti-iskelmään Africa tehdystä suomenkielisestä Juha Vainion sanoittamasta ja Dannyn vuonna 1976 julkaisemasta laulusta tuli yksi kestävimmistä 70-luvun populaarimusiikin saavutuksista. Kuusamossa kaivataan melankolisesti, haikeasti ja nostalgisesti pohjoiseen, mielenrauhan tyyssijaan, missä savuiset, sumuiset kaupungit väistyvät luonnon tieltä, missä voi olla vapaa, hengittää havun tuoksua, saavuttaa onnen, täyttymyksen.

 

Isäni oli ”lapinhullu mies”, Hämeen Padasjoella syntynyt, Heinolassa koulunsa käynyt metsänhoitajan poika, joka päätyi Helsingin yliopistoon opiskelemaan geologiaa. Nuori mies vei perheensä Helsingistä, Lauttasaaresta 1970-luvun taitteessa Lappiin, Rovaniemelle. ”Tämän pohjoisemmaksi en sitten lähde”, sanoi helsinkiläissyntyinen äitini. Hän oli jo viettänyt ensimmäisiä avioliiton kesiään lapinleskenä miehen matkatessa kenttätöihin Lappiin. Ehkei aiemmin, mutta ei varsinkaan näiden kesien jälkeen kesä ollut enää äitini lempivuodenaika – isän poissaolo, sittemmin omakohtaisesti koettu Lapin kesän lyhyys ja kitukasvuisuus vaihtui ihanaan syksyyn, pimeneviin iltoihin, viileyteen ja läsnäoloon. Vuodenaikojen merkitykset kaivautuvat meihin syvään, uurtuen mieliimme, käänteentekevät kokemukset yhdistävät vuodenajat ja tunteet. Itsekään en Lapista muista talvia, vaan lähinnä kuivan, hiljaisen, himmeän, yksinäisen, hiutuvan kesän – se voi olla yhdistelmä kaikista näistä muistoista, mutta myös myöhemmistä kesävierailuista, sitten kun olimme jo muuttaneet pois.

Leskelän perhe juurtui Korkalovaaraan Vanamokadulle. Siellä oli paljon vertaisia, nuoria perheitä lapsineen. Keväällä 1973 odottaessaan minua äiti oli Lapin keskussairaalassa samaan aikaan, kun Lapin oma kirjailija Timo K. Mukka kuoli viereisellä osastolla. Kesällä perheessä oli kaksi pientä tyttöä ja elettiin 70-luvun alun niukkaa arkea, jota juhlistettiin perjantaipitsalla. Kesäisin matkattiin yön läpi etelään farmariautolla, jonka perässä nukkuivat lapset. Elämään mahtui ikäviäkin asioita, mutta paljon tavallista onneakin. Vanamokadulla oli yhteisöllisyyttä ja ystäviä, niin lapsilla kuin aikuisilla.

Kesällä 1976 talon pihaan valmistui yhteinen grillikatos, sen valmistujaisissa isästä otettiin viimeinen valokuva. 35-vuotias isä oli ryhtynyt elämänmuutokseen, myynyt auton ja ostanut perheelleen pyörät, aloittanut ystävänsä kanssa tennistunnit ja yritti tuskaisesti lopettaa piipun polttoa. Kesken oli myös Etelä-Amerikan Tulimaata käsittelevä lisensiaatintutkimus. Kolmastoista päivä heinäkuuta isä lähti Vuotsoon työmatkalle ottamaan ilmakuvia – helikopteri ei koskaan noussut ilmaan. Onnettomuudessa kuoli kaksi nuorta perheellistä geologia, lentäjä vammautui. Perheemme elämä muuttui dramaattisesti. Vaikean vuoden jälkeen äiti tyttärineen muutti takaisin etelään, samaan pikkukaupunkiin isovanhempien kanssa.

Pohjoinen jäi taakse, eikä isä koskaan ehtinyt opettaa tyttärilleen Lapin kiehtovuutta, luontoretkiä, kivien tutkimista tai muutakaan.

Poismuuton jälkeen Rovaniemi oli kesäisiä, vähitellen harvenevia vierailuja, yöjunamatkoja oransseissa makuuhyteissä, karkkipussit ja lehdet käsissä. Rovaniemellä asuttiin edullisesti Domuksessa, opiskelijoiden asuntolassa, tavattiin vanhoja ystäviä, käytiin tutuilla paikoilla.  Siteet eivät jaksaneet säilyä näihin vuosiin asti.

Rovaniemeläinen kulttuurihistoria on palauttanut minut synnyinsijoilleni. Edellisestä vierailusta kaupunkiin oli kulunut lähemmäs 15 vuotta, kun palasin sinne kulttuurihistorian retkellä kesällä 1998 tapaamaan pohjoisia kollegoja. Sittemmin olen palannut sinne useamman kerran uudestaan, opettamaan ja vastaväittämään. Olen kävellyt Korkalovaaraan, Vanamokadulle, saman talon pihaan, katsonut ihmetellen tuntemattomia maisemia, hakenut niistä tuttuutta. Rakasta pullapuotikahvilaa en löytänyt, sitä, missä oli erivärisistä lasiruuduista kootut ikkunat, valkoiset, metalliset wieniläistuolit punaisine pehmusteineen, pullantuoksu. Rovaniemi on minulle nyt yhtä kuin akateeminen maailma, lappilaiset kollegat ja pohjoinen kulttuurihistoria.

FullSizeRender (5)Rovaniemen olen kohdannut myös tutkimustyössäni, etenkin Helmi Krohnin tyttären Annikki Setälän elämäntarinassa, jonka hänen tyttärensä Anna-Liisa Rekola kirjasi hienosti kansiin 1997 kirjassaan Miksi elämä erottaa? Annikki Setälä avioitui nuorena lappilaisen Jarl Sundqvistin kanssa, Lapin keisarina tunnetun metsänhoitajan ja Kemi oy:n tulevan toimitusjohtajan kanssa. Helsinkiläisen sivistyneistöperheen tytär avioitui myös lapinhullun miehen kanssa ja lähti etäälle pääkaupungin kulttuurielämästä. Rekolan kirjassa avautui uudenlainen Rovaniemi, 1920–30-lukujen pieni kauppalasta kasvava kaupunki, Lapin pääkaupunki. Samaan aikakauteen sijoittuu myös Mervi Auttin elämyksellinen tutkimus Auttin valokuvaajaneideistä. Sekin avasi kokonaan toisenlaisen Rovaniemen, toisenlaisen pohjoisen, jossa elettiin eurooppalaisessa 20-luvun hengessä lappilaisella ripauksella.

Voisikin kiteyttää, että minulle pohjoinen kulttuurihistoria ja Marja sen kiteytymänä on henkilökohtaisesti tarkoittanut uudenlaisen yhteyden saamista omaan lappilaiseen menneisyyteeni. Marjalle sekä persoonana että tutkijana ominainen herkkyys ja itsensä alttiiksi laittaminen on vahvistanut omaa uskoa siihen, että historiantutkimuksessa on parhaimmillaan kysymys henkilökohtaisuudesta ja intiimiydestä. Tämä voi tapahtua tutkimuksessa monella tasolla, se voi olla tutkijan ja lukijan välisen suhteen intensiivisyyttä, oman tutkijaminän esiintuomista, joskus myös omaelämäkerrallisuutta.

16345118216_c980f4b1db_oUsein tuntuu siltä, että parhaiten historiallinen ja henkilökohtainen taso yhdistyvät taitavassa kaunokirjallisuudessa.  Sirpa Kähkösen luoma fiktiivinen, mutta vahvasti niin oman suvun kuin historiantutkimuksen aineistoon pohjautuva 1900-luvun alkuvuosikymmenien maailma on juuri niin todentuntuinen ja herättelevä omaelämäkerrallisen ulottuvuuden kautta. Myös Ulla-Leena Lundberg panee rohkeasti oman elämänsä peliin kuvatessaan Jää-romaanissa sodanjälkeisen suomenruotsalaisen saariston elämää pappisperheen kautta. Dokumentaarisen tarkka kuvaus ja hieno kaunokirjallinen teos asettuu uuteen kulmaan, kun sitä tarkastelee Lundbergin esiin tuoman omaelämäkerrallisuuden kautta. Oman isän kuoleman hetken kuvittelu tuo esiin kirjoittamisen terapeuttisen voiman niin sen kirjoittajalle kuin lukijalle.

Suhde Rovaniemeen ja omaan isääni sai yhden uuden yhteyden, kun etsin tietoja tätä kirjoitustyötä varten. Sain havaita, että isääni ja minua yhdistää paitsi akateeminen uranvalinta, myös järjestötyö, puuhaaminen erilaisten asioiden hyväksi. Isäni toimi ennen kuolemaansa Lapin tutkimusseuran sihteerinä ja sen julkaisun sivuilta löytyneestä nekrologista päätellen tämä ”rauhallinen ja leppoisa — tunnollinen ja järjestelykykyinen organisaattori, jolla kaikki asiat olivat järjestyksessä” olisi eittämättä jatkanut työtään seuran parissa. Kenties juuri tämä, rakkaus Lappiin ja sen asioiden edistämiseen olisi yhdistänyt isääni ja minua – tiedä häntä, olisi se voinut mennä toisinkin päin. Joskus leikittelen ajatuksella, mitä elämästäni olisi tullut, jos isäni olisi elänyt ja me olisimme jääneet Rovaniemelle. En tiedä, olisinko löytänyt tieni rovaniemeläisen kulttuurihistorian pariin, kenties olisinkin lennähtänyt kauas pois, etelään ja hakenut elämääni aivan päinvastaisesta suunnasta.

751 (2)

Viirinkankaan hautausmaa Rovaniemellä marraskuussa 2013, kun viimeksi vierailin pohjoisessa.

 

Kirjallisuus:

Lundberg, Ulla-Lena: Jää. Teos, Helsinki 2012.

Kähkönen, Sirpa: Kuopio-sarja, 1998-2012. Otava.

Sakari Leskelä in memoriam. Lapin tutkimusseura, vuosikirja XVIII. Rovaniemi 1977.

Tuominen, Marja: ”Me kutsumme menneisyyttä nykyisyytemme tueksi.” Näkökulmia aikoihin ja niiden kokemiseen. Virkaanastujaisesitelmä Lapin yliopistossa 28.2.2005.

 

*********************

Jälkisanat:

Kirjoitin tämän tekstin Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuomisen juhlakirjaan Rovaniemi, Turku, Bysantti ja Oulu…Juhlakirja Marja Tuomiselle kesällä 2013. Kirjan lähtökohtana olivat erilaiset paikat, jolloin tuntui luontevalta lähteä pohtimaan omaa suhdettani pohjoiseen ja Rovaniemeen ja sitä kautta lappilaiseen kulttuurihistoriaan ja Marjaan. Kuten olen täällä blogissa aiemmassa tekstissäni todennut, tästä kirjoituksesta tuli lopulta hyvin tärkeä alkusysäys kokonaan uusille kirjoittamisen poluille. Puntaroin pitkään sen julkaisemista, ja samoin tein, kun mieleeni syntyi ajatus sen uudelleen julkaisemisesta tässä blogin kehyksessä. Ratkaisu ei ole helppo eikä yksinkertainen, se herättää monia eettisiä pohdintoja, mutta myös kysymyksen siitä, miksi haluan tekstejäni julkaista. Samaan aikaan julkaiseminen tuntuu luontevalta, ja rehellisesti sanottuna pakottavalta, kun tavoitteeni on pohtia henkilökohtaisen, omaelämäkerrallisen ja kulttuurisen välisiä rajapintoja ja kohtaamisia.

Pohdintojen keskellä on lohdullista havaita, miten samankaltaisten kysymysten kanssa kaikki omaelämäkerrallisia tekstejä kirjoittavat, joskin ammattilaiset, painivat. Henkilökohtaisen merkitys, omaelämäkerrallisuuden eettiset ja intiimit rajat eivät jätä rauhaan, jos aineksina on eletty elämä.

Norjalaisen Karl-Ove Knausgårdin koko Taisteluni-sarja on tietyllä tapaa sen tutkimista, miten elämästä, omasta elämästä, eletystä ja sen muistamisesta voi ylipäätään kirjoittaa ja millaisia erilaisia ehtoja siihen liittyy. Teossarjan kuudennessa osassa hän joutuu kohtaamaan brutaalisti oman kirjoittamisensa seuraukset ja koko omaelämäkerrallisen muistamisen projekti kyseenalaistuu, kun lähisuku ei voikaan ehdoitta hyväksyä hänen kirjoittamaansa. Kirjailija syöksyy perimmäisten kysymysten äärelle, ja pohtii omien kokemusten merkitystä ja kirjoittamisen järkeä ja järjettömyyttä esimerkiksi seuraavasti:

Kirjoittaminenhan oli ihan hölmöä. Ei ollut vaikeaa kirjoittaa hyvin, mutta oli vaikeaa saada tekstiä elämään, saada se samalla liikkeellä avaamaan maailma ja kokoamaan se. Koska se ei oikeastaan onnistunut juuri ikinä, tunsin itseni suuruudenhulluksi idiootiksi, kuka oikein kuvittelin olevani, luulinko osaavani kirjoittaa paremmin kuin muut? Tiesinkö ehkä enemmän kuin muut? Oliko minulla salaisuus jota ei ollut kenelläkään toisella? Olivatko kokemukseni erityisen arvokkaita? Olivatko ajatukseni maailmasta erityisen päteviä? ( Knausgård, suom. Katriina Huttunen 2016)

Hyvin kiinnostava on myös kysymys siitä, onko juuri meidän ajassamme jotain erityistä, joka tuottaa tarpeen kirjoittaa näin, entä mikä on erilaisten some-kanavien merkitys ihmisten henkilökohtaiselle kirjoittamiselle. Entä miksi juuri meidän ajassamme ilmestyy sellainen kirjailija kuin Karl-Ove Knausgård ja miksi hänestä tulee niin tärkeä niin monelle yli ikä-, sukupuoli- ja kansallisten rajojen?

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s