Talon jäljillä

  
Tartto on kaupunki, jossa talot heräävät eloon poikkeuksellisella tavalla. Rapistuneiden huviloiden rinnakkaiselo juuri korjattujen upeiden villojen kanssa ja laajat, yhtenäiset pientaloalueet kuten Tähtvere, Supilinn tai Riia maanteen varret houkuttelevat katsomaan, tutkimaan, urkkimaan taloja ja niiden pihapiirejä. Harvassa ovat täydelliset, viimeisen päälle korjatut tai uudet talot, vaan näissä taloissa viehättää juuri se, että aina jokin paikka repsottaa, jotain on kesken, vähintään pihamaalla on romahtamaisillaan oleva talonrahjus. Samaan aikaan talot ovat arkkitehtuuriltaan poikkeuksellisia kun niitä vertaa suomalaisiin: kivestä tai puusta tehdyt talot ovat isoja, niissä on erkkereitä, pyöreitä ikkunoita, korkeita suorakaiteen muotoisia ikkunoita, torneja, ihmeellisiä kulmauksia, viistoja kattoja, puuta ja tiiltä rinnakkain – ja värejä, talot on maalattu mitä erilaisimmilla väreillä, vaikka se saattaa haalistunutta ja halkeillutta ollakin.

 
 Taloihin, jos mihin, on kerrostunut erilaisia aikoja, erilaisia menneisyyksiä. Tartossa aistii vanhan yliopisto- ja kulttuurikaupungin hengen, mutta samaan aikaan kaupunkia pahasti rapauttaneen neuvostoajan. Niin katujen nimet kuin monet kyltit taloissa kertovat historian läsnäolosta. Läheinen Hurdan katu on nimetty Jakob Hurtin, kansanperinteenkerääjän mukaan. Heti sen alkupäässä on haaleanvaaleanpunainen, huonoon kuntoon päässyt kaunis huvila, jonka seinässä on kivikyltti. Se kertoo talossa asuneen Tarton yliopiston professorin. 

Kirjailija Anita Konkka kuvailee muistelmissaan suhdettaan menneeseen erään jo hävinneen talon äärellä:

Sitä ei enää ollut olemassa, eikä paluu menneisyyteen onnistunut. Se olisi voinut olla pettymys, kuten paluut useimmiten ovat. Maisemat ovat muuttuneet, talot ja ihmiset vaihtuneet toisiksi, eikä itsekään ole enää sama ihminen kuin ennen. Menneisyys on uni, johon ei ole paluuta.

 Menneisyyteen sinänsä ei toki olekaan paluuta, ei historioitsijallekaan, vaan mennyt ja nykyinen ovat jatkuvassa elävässä yhteydessä toisiinsa, muovautuen jatkuvasti uudelleen. Me katsomme mennyttä omasta ajastamme käsin, kysymykset, joita menneelle esitämme muovautuvat suhteessa omaan aikaamme ja asioihin, jotka meille ovat tärkeitä. Jokin esine, tai kuten tässä tapauksessa talo, voi olla kurkistusaukko, ikkuna menneeseen – menneisyys voi avautua sen kautta. Juuri tämän menneen elämän ja sen vaihtuvat merkitykset voi Tarton taloissa tavoittaa.

  

Eräs talo rakennettiin Tarttoon 1910-luvun alussa. Se rakennettiin kauas kaupungin laitamille, Riia maanteen perukoille, Raja-kadun päähän. Lähellä oli kai jo silloin Sanatorium, joka ilmeisesti toimi tuberkuloosiparantolana. Raja ja Sanatorium-teiden keskelle rajautuu puistoalue, jossa nyt kasvavat korkeat suorat puut ja jota halkovat pienet polut. Puiston perimmäisestä kulmasta ostivat tontin Tarton kulttuurielämässä keskeisesti vaikuttaneet Oskar ja Aino Kallas. Oskar Kallas, joka oli väitellyt kansanrunoustieteestä ja toimi aktiivisesti virolaisessa kansallisuusliikkeessä ja politiikassa, työskenteli opettajana, hetken aikaa myös Tarton ensimmäisen tyttökoulun rehtorina ja lehtimiehenä. Aino Kallas, syntyjään suomalainen Krohn, oli jo monta teosta julkaissut kirjailija, joka toimi aktiivisesti tarttolaisissa kirjallisuuspiireissä ja erityisesti modernistisessa Noor-Eesti -liikkeessä. Perheessä oli neljä lasta, vanhin jo teini-iässä ja nuorin Hillar vasta vauva, vuonna 1910 syntynyt. Kirjailija Kallakselle 1910-luvun vuodet olivat erityisen levotonta aikaa, niin oman kirjailijaidentiteetin etsinnässä kuin elämän eri roolien ja tunteiden ristivedossa. Hän vietti paljon aikaa Suomessa ja pakeni kirjoittamaan pois kotoa, syntyivät muun muassa Lasnamäen valkea laiva, Lydia Koidulan elämäkerta Tähdenlento ja esseitä. Kuten Sirje Olesk, tarttolainen Kallaksiin perehtynyt kirjallisuudentutkijakin, on todennut, 

Tartto oli lopulta se kaupunki, jossa Aino Kallaksesta kasvoi todellinen kirjailija. Siellä hän eli läpi omat taiteelliset kriisinsä ja tuotantonsa epätasaiset murrosvuodet.

 Merkityksellistä oli toiminta Noor-Eesti -ryhmittymässä. Esseissään Kallas kykeni tarkastelemaan virolaista kulttuurielämää niin sisä- kuin ulkopuolelta. Oleskin mukaan hän kykeni kuvaamaan murrosta, mutta myös sen kääntöpuolta: “henkisen elämän pinnallisuutta, kirjallisen kielen kehittymättömyyttä ja koko yhteiskunnan kaoottista tilaa”.   

 

    

Kallasten talon rakentaminen merkitsi hetkeksi toivoa pysyvyydestä, elämän asettumisesta, mutta ennen muuta kirjailijan kannalta myös toivetta oman huoneen saamisesta. Huvilan suunnitteli suomalainen arkkitehti Valter Thomé, joka sittemmin kuoli veljensä kanssa punaisten luoteihin keväällä 1918.  Kallaste-huvilasta tuli suuri, viehkoja yksityiskohtia, kuten loggian sisältävä kokonaisuus, jota ympäröi avara ja avoin puisto. 

 
  
 

Taloa rakennettiin jo vuonna 1912, varsinainen muutto tapahtui elokuussa 1914, jolloin Aino Kallas kirjoitti sisarelleen iloitsevansa omasta kodista. Myöhemmin syksyllä hän kirjoitti nauttivansa suuresta talosta, jossa oli peräti 14 huonetta. Aika ajoin hän asettui perhe-elämään, nautti säännöllisestä rytmistä, joka koostui lukemisesta, kävelyistä kaupunkiin ja illoista perheen kanssa, mutta hyvin nopeasti iski levottomuus ja halu päästä kirjoittamaan sekä matkustamaan. Suureen taloon liittyvät huolet tuntuivat häiritsevän liikaa sitä tärkeintä eli kirjoittamista:

Minä olen sama rauhaton sielu kuin ennen. Olen aloittanut uutta romaania, johon koetan kutoa lapsuusmuistot Kiiskilästä, mitä siitä tulee, en tiedä. Tahtoisin kirjoittaa jotain intiimiä ja persoonallista kaiken objektiivisuuden jälkeen. Mutta on vaikea keskittyä, puutarha, asunnon sisustus, lapset, seuraelämä, kaikki sitoo aikani ja voimani.

 

Kallastelle muuttoon asti kirjailijan omat huoneet olivat koostuneet erilaisista pakopaikoista, Helsingistä ja esimerkiksi Tarton lähellä sijaitsevasta Elvan kaupungin hotellista. Vasta heinäkuussa 1918 Kallas kirjoitti sisarelleen, että taloon sisustettiin erityistä huonetta häntä varten, huonekaluja oli saatu täti ja setä Godenhjelmin kesäkodista Syrjästä :

 Minä saan nyt vihdoinkin oman huoneeni. Sitä pannaan paraikaa kuntoon, nikkari, joka korjaa Godenhjelmien vanhat huonekalut on jo useita viikkoja meillä. Syrjän surkea kyökkipöytä on yhtäkkiä muuttunut kiiltävän kauniiksi, hienoksi kirjoituspöydäksi; kellarissa seisonut sänky mitä komeimmaksi empirevuoteeksi. Et usko, kuinka iloitsen siitä, että vihdoin saan oman nurkkani minäkin. Sinne tulette tekin kaikki ympärilleni, joskin kuvina vain.

  

 

Tuntuu lähes kohtalon ivalta, että kun Kallas vihdoin sai oman huoneen, astui sota ja politiikka peliin. Viro kärsi saksalaismiehityksestä ja Kallakset joutuivat lähtemään sotapakolaisina Suomeen jouluna 1918. Tilanteen rauhoituttua ja Viron itsenäistyttyä Oskar Kallasta odottivat uudet tehtävät: hänestä tuli Viron lähettiläs Helsinkiin ja perhe muutti Tehtaankadulle. Vuonna 1922 lähettilään tehtävät siirtyivät Lontooseen. Kesiä lukuun ottamatta Kallakset palasivat Viroon vasta vuonna 1934, mutta eivät enää koskaan Tarttoon, vaan Tallinnaan. Kallasten talo ehti olla heillä vain nelisen vuotta. Ilmeisesti heti 1920-luvun taitteessa sen hankki Jan Raudsepp, tulevan kirjailijan Jan Kaplinskin isoisä. Kaplinski syntyi taloon kesällä 1941, ja on muistellut paikan historiaa ja merkitystä itselleen, mutta sen viimeisten vuosikymmenten vaiheet ovat hämärän peitossa ainakin itseltäni. Ne vaatisivat selvittämistä, joskin talo näyttää edelleen kuuluvan samalle suvulle, (tässä lehtijutussa lisää).

  

Maaliskuussa 2016 seison tämän satavuotiaan talon pihamaalla. Kun sen keltainen väri vihdoin vilahtaa puitten takaa, pienen puistotien päässä, on hetki aika merkillinen. Etsin taloa jo talvella 2002, kun vietimme aikaa tutkimusprojektini kanssa Tartossa. Koska meillä ei ollut tarkkaa osoitetta, emme sitä löytäneet, vaan jäimme harhailemaan puiden keskelle ja luovutimme. Se oli aikaa ennen googlemapseja ja älypuhelimia. Nyt tiedän, että olimme ihan lähellä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja tutkimusuraani on monella tapaa viitoittanut Kallas ja hänen kirjailijuutensa, joka ei lakkaa inspiroimasta. Aino Kallas Seurassa, jota sitäkään ei vielä tuolloin ollut, olemme usein pohtineet Kallastea ja muita kirjailijan paikkoja. Tartossa olen käynyt usein, vaan koskaan ei ole tuntunut löytyneen aikaa talon etsimiseen. Kunnes vihdoin seuramme jäsen antoi tarkat koordinaatit.

  

Loppujen lopuksi on hämmästyttävää, miten talo edelleen seisoo siellä, kaiken Viron historiassa 1900-luvulla sattuneen jälkeen. Se on ränsistynyt, ja tyhjillään, se vaatisi pikaisesti huolenpitoa ja suuren remontin – mutta siellä se nököttää, avaran puiston laidassa, suurten puitten suojassa, hiljaisuudessa. Maaliskuun kirkkaassa valossa linnut heräilevät, puhdas valkoinen lumi narskuu, voi melkein kuulla kun talo hengittää. Sen onni on ollut, että se on osa puistoa, se on saanut olla suojassa ja lukuun ottamatta viereen rakennettua rumaa tehdasrakennusta, se on saanut olla rauhassa ja itsekseen. Maisema on lähestulkoon muuttumaton, ja puut ovat korkeita, osa jo vanhoja.   
 

Jos ei olisi ollut pakkasta, olisin voinut istua talon rappusilla tuntikausia, kuuntelemassa taloa ja sen äänimaisemaa. Kallaksesta ei ole kuvia talossaan, tai ainakaan niitä ei ole näkemissäni kuvakokoelmissa ollut. On käytettävä mielikuvitusta; miten hän on siellä liikkunut, mikä on ollut hänen lempipaikkansa, miten elämä on sinne asettunut, miltä Oskar on näyttänyt puutarhassa puuhatessaan. Toisaalta Aino ei juuri koskaan Kallastesta puhunut jälkeenpäin, hän ei tuntunut surevan lähtöä Tartosta pois, hän kun oli sieltä ”lätäköstä” aina kaivannut muualle, valtamerelle. Myöhemmin löytynyt, viisitoista vuotta kesäkotina ollut Hiidenmaan Kassarin saari oli hänen sielunmaisemansa, jota hän muisteli vielä vanhuudessaan. Kallastea ei koskaan. Johtuiko se sitten siitäkin, että talon rakentaminen osui hänen elämänsä vaikeisiin vuosiin, joissa hän tempoili tietämättä ehkä itsekään, jääkö perheensä luokse vai lähteekö pois. Hän lähti esitelmäkiertueille, vetäytyi kirjoittamaan, koki kiihkeän rakkauden Eino Leinon kanssa näinä samoina vuosina. Elämä asettui uusin uomiin sattumankin vuoksi, yksittäisen ihmisen elämän ratkaisuja suurempien asioiden vuoksi. Ilman sotaa, ilman Viron itsenäistymistä, Kallas olisi saattanut ratkaista elämänsä toisin. Mutta silti haluan uskoa, että hän koki myös onnen hetkiä omassa talossaan.   

Advertisements

2 thoughts on “Talon jäljillä

  1. Olipa hieno juttu, että löysit Kallasten. Samanlaisia tuntemuksia minullakin oli kaksi vuotta sitten helteisenä elokuun päivänä, jolloin pitkän kävelyn ja harhailun jälkeen näin talon häämöttävän metsittyneen alueen keskellä ruohottuneen tien päässä. Surullista, että talo on hylätty ja autio. Tietääkseni siinä toimi tuberkuloosiparantolakin joskus. Mihinkähän kuntoon sisätilat lienevät joutuneet? Ulkoa näkee vielä, miten komea rakennus on aikoinaan ollut. Toivotaan, että sille vielä löytyisi muutakin käyttöä kuin toimia meidän Kallas-friikkien ränsistyneenä, entisaikojen suloa henkivänä retkikohteena!

    Tykkää

    1. Sain kurkittua sisään joistakin ikkunoista. Siellä oli vanhoja ikkunoita ja ovia. Mutta kaikki seinäpaperi, kattomateriaalit oli revitty pois, paljasta tiilimuuria, lautakattoa, lattialla pahvi. Mutta huonejärjestyksestä sai jotain kuvaa, rappuset ylös näkyivät jne. Olisipa hienoa päästä sisällä käymään. Ehkä pitäisi yrittää järjestää se jotenkin seuran kautta.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s