Unohduksesta ja historian välttämättömyydestä

Monet tarinat saavat alkunsa unohduksesta. Tuhansia vuosia sitten pois ajettu pahuus palaa, eikä kukaan enää muista, mikä se on tai miten sitä vastaan taistellaan. Voiko näin käydä myös tosielämässä? Voivatko muistot kurjista ja synkistä ajoista vain kadota, ettei kukaan ole muistuttamassa, kun mennyt alkaa toistaa itseään? On totta, että ensikäden muistot katoavat aikanaan. Kuitenkin kaikki se mikä kulkee kohti unohdusta; edesmenneet ihmiset, eläimet, kasvit ja esineet, jotka omalla olemassaolollaan ovat vaikuttaneet monien elämäntarinoiden käänteisiin, jättävät jälkeensä jälkiä. Näitä jälkiä historioitsijat sekä muut menneisyyttä tarkastelevat tutkijat pyrkivät tavoittamaan.

Kaikki tapahtuu täällä aina hetkessä. Kun hetki on ohi, se siirtyy menneisyyteen. Jokaisesta tällaisesta hetkestä jää joitain jälkiä – joko muistoja tai materiaa, joita aika armotta etäännyttää meistä. Parhaiten säilyvät ne hetket, joiden muisto jaetaan seuraaville sukupolville kertomuksin tai kuvin. Tilanteet, jotka jättävät jälkeensä materiaa, joita korroosio ei hetkessä tuhoa, antavat myös osviittaa menneestä. Näiden jälkien avulla ei autenttista hetkeä kuitenkaan aina voi tavoittaa. Voi olla, että joku on rajattu filmiltä pois tai jotain jätetään kertomuksissa mainitsematta. Ehkä mullan alta löytynyt materia on tuotu paikalle tietoisesti, vääristämään tilanteesta syntyvää mielikuvaa. Kipeitä tai ”haitallisia” muistoja voidaan haluta vääristää tai unohtaa kokonaan, etteivät ne siirry seuraavien sukupolvien kulttuuriseen muistiin. Tietoisesti unohdetuistakin tapahtumista jää kuitenkin usein jälkiä. Muistoista riippuen ne voivat olla esimerkiksi honkien keskelle kätkettyjä joukkohautoja tai salaisiksi merkittyjä asiakirjoja. Tällaiset jäljet asettavat tutkijalle haasteen, joka vaatii ennen kaikkea taitoa tulkita menneisyyttä.

Esimerkkejä edellä mainituista tapauksista on lukuisia. Tuoreimpana mieleeni tulee Ville Suhosen dokumenttielokuva Ompelijatar, joka kertoo puolikuuron kommunistin Martta Koskisen elämästä sekä hänen teloituksesta nuoren demokraattisen Suomen toteuttamana vuonna 1943.  Suhonen on itse maininnut, että ”Martta Koskisen tarinasta muistetaan yleensä hänen viimeiset hetkensä, mutta ne eivät paljasta hänen elämästään juuri mitään.” Suhonen onkin onnistunut dokumentissaan tuomaan Koskisen elämän laajemmin esille. Filmi käsittelee taitavasti koko Martta Koskisen elämän kaaren, antamalla samalla kuvan myös siitä puolesta maamme menneisyyttä, joka harvemmin tulee esille Suomen historian yleisteoksissa. Ville Suhonen sekä Martta Koskisen siskonpoika Pentti Forsman kertovat Film-O-Holicissa julkaistussa haastattelussa, että dokumentti on ennen kaikkea ihmisoikeustarina. Se on kertomus siitä, miten demokratiaksi itseään kutsuva valtio salli sananvapauden rajoittamisen ja mielivaltaisen toisinajattelijoiden vangitsemisen, ja miten kommunistivankeja lopulta päädyttiin teloittamaan ja kiduttamaan.

 

Martta Koskisen tunnistuskuva vuodelta 1933. Koskisen veli ilmiantoi siskonsa ja tämä jouti kahdeksi vuodeksi vankilaan. Hänet vangittiin uudelleen vuonna 1943, jolloin hänelle langetettiin kuolemantuomio, vaikka syitä tuomioon pidettiin vähäisinä. Risto Ryti hylkäsi hänen armonanomuksen ja hänet teloitettiin 28. syyskuuta 1943 Malmin hautausmaan läheisyydessä.

Dokumentilla on selkeä yhteys nykyaikaan. Suhonen onkin toivonut, että Ompelijatar antaisi kuvan siitä, millaista on olla, kun suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Paljon samaa on nykyään huomattavissa suhtautumisessa maahanmuuttajiin. Vainoharhat ja pelko, joita eristäminen synnyttävät ovat nähtävissä kaikkialla sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla. Mikä pahinta, asian voi huomata jo katukuvassa. Lehdistön merkitys eroja paisuttavana tekijänä on huomattavissa samalla tavalla nyt, kuin myös 1900-luvun alkupuolen Suomessa, jolloin vihan ilmapiiriä lietsottiin sanomalehdissä vyöryttämällä syitä kommunistien niskaan. Nykyään maahanmuuttajat ovat alati lehdistön tähtäimessä samalla kun kaikkein kyseenalaisimmat julkaisut suoltavat sivuillaan tuulesta temmattuja vihauutisia.

Aivan kuin historian annettaisiin toistaa itseään! Tämä tuntuu absurdilta, kun otetaan huomioon, että pystymme vastaamaan unohduksen haasteisiin ja löydämme tietoa menneisyydestä. Laadukkaita tulkintoja jo kauan unohdetuista asioista tehdään jatkuvasti. Aika ajoin esiin nousee myös Ompelijattaren kaltaisia teoksia, jotka kertovat tietoisesti unohdetuista hetkistä  – tilanteista, jotka tuovat esille kansakuntien loistokkaan menneisyyden pimeän puolen.  Voisi siis ajatella, että ammoin ilmenneet kriisit ja kurjat ajat eivät voi enää toistua. Me voimme turvautua historiaan; ottaa opiksi erheistämme ja ennakoida tulevat onnettomuudet sekä varautua niihin tarvittavalla tavalla. Kuitenkin olemme tilanteessa, jossa menneisyys toistaa itseään. Miten näin voi käydä? Me emme voi todeta kuten fiktiossa, että ”Jotkut asiat unohtuivat, jotka eivät olisi saaneet unohtua”, koska meillä on tietoa. On kuitenkin eri asia käytetäänkö sitä tai ymmärretäänkö ylipäätään sen tärkeyttä.

Millaista ihmisten historiatietoisuus ylipäätään on nykypäivänä? Vastausta kysymykseen on äärimmäisen vaikeaa määritellä, mutta yleisen keskustelun perusteella tilanne näyttää huonolta. Tuntuu siltä, että ihmisiä korkeinta hallintoa myöten vaivaa näköalattomuus. Katse on suunnattu lähelle juuri tähän päivään sen sijaan, että katsottaisiin menneisyyteen ja siitä viisastuneena uudelleen kauemmaksi tulevaisuuteen. Eletään käsittämättömässä uskossa, jossa teoreettisten alojen nähdään hyödyn sijaan olevan enemmänkin riesaksi yhteiskunnalle. Niiden kuvitellaan tuottavan toisarvoista tiedettä verrattuna esimerkiksi niihin aloihin, jotka voidaan valjastaa suoraan kaupallisen koneiston käyttöön.

Tällainen näköalattomuus on varmasti monen asian summa, mutta sen taustalla näkyy myös menneisyyden tiedostamisen puute. Tuntuu kuin historia olisi monen silmissä vain vuosiluvuista ja kuninkaiden nimistä koostuva staattinen detaljitiedon kenttä, josta on hyötyä lähinnä pubivisassa. Tämä on jo yksi ilmentymä hyvin kapeasta historiatietoisuudesta, sillä se jättää toisarvoiseksi ilmiöiden kokonaisvaltaisen ymmärtämisen – tiedon, jonka tutkiminen ja siitä tehtävät tulkinnat ovat jatkuvassa muutoksessa sitä mukaa kuin tiedettä tehdään. Historia ei siis ole staattista, vaan se on dynaamista, ja se haastaa itseään jatkuvasti!

Historia voi olla avuksi tulevaisuuden haasteiden kohtaamisessa, mikäli sitä opitaan hyödyntämään. Tuntuu kuitenkin siltä, ettei kriittistä historiantutkimusta juuri arvosteta tänäpäivänä. Tieteen ja siinä samalla historiantutkimuksen rahoitusta leikataan rajusti. Yhtä näköalattomasti myös lähestytään tämän päivän ongelmia, joiden kohtaamisessa tietoisuutta menneestä tarvitaisiin, ellei sitten haluta väkisin uudelleenelää 1920 ja 30-lukuja. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että menneisyys ei ole unohtunut meiltä, vaan me päinvastoin haluamme unohtaa menneisyyden, vaikka voisimme oppia siitä niin paljon.

 

Lähteet:

Pilvi Meriläisen haastattelu ”Ville Suhonen & Pentti Forsman ja Ompelijatar”.  http://www.film-o-holic.com/haastattelut/ville-suhonen-ja-pentti-forsman-ompelijatar/

http://www.ompelijatarelokuva.fi/

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s