”Katso isä, minä hyppään”

Meistä jokainen kai katsoo, kuuntelee ja lukee taideteoksia loppujen lopuksi suhteessa omaan elämäämme. Voimakkaimmat elämyksemme kumpuavat jostain samaistuttavasta, jostain mikä liikuttaa ja saa meidät tuntemaan ehkä kadotettujakin tunteita.

Tässä mielessä taiteella voi olla terapeuttinen voima, mistä esimerkiksi omaelämäkertatutkija Tuija Saresma on kirjoittanut monissa teksteissään. Hän on kirjoittanut myös siitä, miten muutoin paljon kirjoittava ihminen saattaa tulla mykäksi, kun suuret tunteet, suru tai ilo kohtaavat.

Ylipäätään me kirjoitamme ja käsittelemme iloa ja onnea paljon vähemmän. Miksi siitä oikeastaan edes tarvitsisi kirjoittaa – kun ihminen on onnellinen, hän ei tarvitse tukea tai apua vaan voi vain olla. Ei onnea tarvitse eritellä. Se on ja se riittää. Erilaiset ahdistuksen, alakulon, suuttumuksen, ristiriitojen, surun tai murheen tunteet sen sijaan huutavat katsomaan, kokeilemaan, etsimään sanoja ja selvyyttä sille, miksi minusta tuntuu tältä, miksi koen näin, miten tästä voisi selvitä. Esimerkiksi päiväkirjojen kirjoittajien on todettu kirjoittavan paljon useammin ikävistä tunteista kuin ilosta ja riemusta. Vaikka suru saattaa juuri tapahtuman hetkellä tehdä mykäksi, niin ainakin pahimman hetken ohitettuaan, jälkeenpäin, juuri kirjoittaminen voi olla tila tutkia itseä. Tällöin kirjoittamisesta voi tulla identiteettiä vahvistava prosessi, mitä omaelämäkerrallinen kirjoittaminen voikin parhaimmillaan olla. Päivi Kosonen on kirjoittanut prosessimaisesta identiteetistä, joka silti pitää sisällään ajatuksen identiteetin kohtalaisesta vakaudesta ja pysyvyydestä. Hän viittaa psykologi Kirsti Määttäsen ja neurotieteilijä Antonio Damasion näkemyksiin puhuessaan muistelemisen ja laajemmin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen merkityksestä:

Muistimme ei voi taata pysyvää identiteettiä, mutta sen sijaan identiteetin takuuna voi olla muistelemisen prosessi, elävän ihmisen elämässä yhä uudestaan koettu ja koeteltu jatkuvuuden tunto. Ei olekaan ihme, että omaelämäkerrallisella kertomisella identiteettiämme on mahdollista virittää ja luoda uudestaan.

 
Joskus sysäys johonkin uuteen, tai omien tunteiden tunnistamiseen saattaa tulla myös suoremmin taiteen kautta. Taiteen kokemisesta, sen suhteesta tunteisiin ja terapeuttisuuteen on toki keskusteltu paljon, niin tutkimuksellisesti kuin muissakin teksteissä. Taiteen suuri merkitys onkin mielestäni juuri tässä: näyttää meille se, mille ei ole sanoja; osoittaa yhteyksiä sellaisten asioiden välillä, joita emme osaisi arkielämässä yhdistää toisiinsa; ravistaa ja saada aikaan tunteita, joita emme välttämättä edes haluaisi kohdata.

Puolitoista vuotta sitten näin näytelmän runoilija Katri Valasta. Jos minun pitäisi nyt osoittaa joitain käänteentekeviä taidekokemuksia, niin tämä olisi ehdottomasti yksi niistä, ihan keskeisistä. Se kietoutui omiin samanaikaisiin pyrkimyksiini lähteä uudentyyppisille kirjoittamisen alueille.

Edellisenä kesänä olin kirjoittanut tekstin synnyinkaupungistani Rovaniemestä, lapsuudestani ja kolmevuotiaana menettämästäni isästä. Teksti tuli osaksi Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin Marja Tuomisen juhlakirjaa. Marja on ollut aina poikkeuksellinen historioitsija ja poikkeuksellinen tiedenainen. Hän on pistänyt henkilökohtaisen persoonansa peliin ja kyennyt luomaan häkellyttäviä yhteyksiä yksityisimpien kokemusten ja historiallisten kehysten välille. Hän ei ole pelännyt henkilökohtaisuutta vaan tehnyt siitä voimavaran. Tässä kaikessa Marja on ollut itselleni suurempi esikuva kuin ehkä olen ymmärtänytkään. Sen vuoksi oli luontevaa, että juuri hänelle kirjoitetussa kirjassa kykenin ottamaan uuden askeleen omassa kirjoittamisessani. Puntaroin pitkään, voinko näin henkilökohtaista tekstiä julkaista ja mitä se tarkoittaisi paitsi itselleni, myös läheisilleni. Ihmettelin myös sitä, mistä voimakas tarve kirjoittaa tästä asiasta juuri näin tuli. Kun sain positiivista palautetta kirjan toimittajilta ja omalta siskoltani, päätin olla rohkea. Rohkeutta lisäsi se, että tiesin, ettei kirja tulisi suuren lukijakunnan luettavaksi, vaan lähinnä Marjalle ja pienelle piirille hänelle läheisiä tutkijoita.

ella-pyhalto-255

Ella Pyhältö Katri Valana. Kuva: Teatteri Avoimet Ovet, http://www.avoimetovet.fi/kuvat/15/vala

Muutama kuukausi myöhemmin näin Katri Vala -näytelmän, jossa käsikirjoittaja-ohjaaja Virpi Haatainen on luonut intiimin ja persoonallisen kuvan Valasta ja tämän veljestä Erkki Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Kyseessä ei ole näköispatsas-näytelmä, vaan pikemminkin tutkielma taiteilijuudesta, ihmisten välisistä suhteista ja Katrin elämän tragedioista, sairaudesta ja lapsuudessa tapahtuneesta isän menetyksestä.

ella-pyhalto-juhani-rajalin-251

Katri ja Erkki (Ella Pyhältö ja Juhani Rajalin). Kuva: Teatteri Avoimet ovet

Näytelmän alussa Katri ja Erkki katsovat lapsina Joensuussa taivaalla loimottavia revontulia. Katri ei voi hillitä tunteitaan, vaan pursuaa ja räiskyy joka suuntaan yrittäessään avata myös pienen veljensä silmät näkemään taivaalla tapahtuvan ihmeellisen näytelmän. Katsoja syttyy Katrin persoonaan ja tunteisiin heti. Pikkuhiljaa näytelmän edetessä hänen hahmonsa tuntui hiipivän sisälleni, kunnes huomasin itkeväni. Loppujen lopuksi reaktioni oli paljon voimallisempi kuin osasin odottaa. Tunteet tuntuivat purkautuvan joka raosta, itkua oli vaikea lopettaa.

 

Piti kuitenkin kulua vielä vuosi ennen kuin ymmärsin, mikä tässä kaikessa kosketti. Jonkinlaisesta sinnikkyydestä ja kokemuksen voimallisuudesta kertonee se, että tein lähes vuoden verran töitä saadakseni näytelmän tuotettua Turkuun, osaksi tieteellistä 30-luvun kulttuurihistoriaa koskevaa kokonaisuutta. Näytelmästä tuli pakkomielle, enkä ehkä itsekään ymmärtänyt miksi. En ollut mikään kulttuurituottaja, vaan yliopistotutkija ja opettaja. Mutta näin yhä vahvemmin, että taiteen ja tieteen ristivalotuksessa voi syntyä jotain sellaista, mitä tiede tai tutkimus itsessään ei pysty tavoittamaan. Tästä oivalluksesta on vähitellen syntynyt yhä vahvistuva näkemys siitä, että oma polkuni tieteentekijänä on nimenomaan tässä: tunteiden, taiteen ja tutkimuksen risteyksessä.

Nyt huomaan, että se on ollut voimavarani tieteenteossa alusta lähtien. Historiantutkimus ja erityisesti kulttuurihistorian antamat välineet ovat olleet minulle keino ja väylä tutkia ihmisenä olemista, tulla huomaamaan, kuinka monimutkaisista palasista elämä koostuu. Ei yksinkertainen, tasainen elämä inspiroi, vaan ihmisten väliset mutkikkaat suhteet, äärimmäiset tunteet, ja se, miten niistä selvitään, miten lohdun ja armollisuuden voi löytää. Tiede on ollut minulle keino heijastaa oman elämän kysymyksiä johonkin laajempaan ja koettaa oppia ymmärtämään omaa identiteettiä, sen rakennusaineksia ja mutkikasta ulostuloa. Tällä hetkellä olen jo astunut joidenkin kynnysten yli, muun muassa pitämällä tätä blogia, jossa haen väyliä kertoa kaikkein yksityisimmästä siten, että siitä tulisi jotain muuta kuin oman persoonan esittämistä. Että se tarjoaisi mahdollisuuden myös laajempien yhteyksien näkemiseen, vaikka sen alkulähtökohta olisikin hyvin intiimi.

ella-pyhalto-henry-hanikka-264

Katri, taustalla Olavi Paavolainen (Henry Hanikka). Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

Kun sitten Turussa näin Katri Vala -näytelmän uudestaan, ymmärsin paljon enemmän. Oivalsin, miksi reaktioni oli niin affektiivinen. Kun Katri seisoo näytelmän loppupuolella pölkyn päällä pienenä Katri-tyttönä, ja huutaa ”Katso isä, minä hyppään”, ymmärsin, että näytelmä on tarina siitä kaipuusta ja näkymisen tarpeesta, joka määritti varhain isänsä menettäneen Katrin elämää, mutta myös omaa elämäntarinaani. Jos isä ei saa koskaan katsoa, kun tytär hyppää, jos tytär ei saa koskaan kokea sitä tunnetta, että isä katsoo, jokin perustavanlaatuinen kokemus jää uupumaan. Voiko koko elämä silloin olla tällaisen kokemuksen etsimistä? Halua tulla nähdyksi täydellisesti sellaisena kuin on, samaan aikaan keski-ikäisenä naisena ja pienenä tyttönä?

Tyhjä lavastus ennen Turun näytöstä, Aurinkobaletti/Manilla. Kuva: Maarit L-K 30.9.2014

Tyhjä lavastus ennen Turun näytöstä, Aurinkobaletti/Manilla. Kuva: Maarit L-K 30.9.2014

Mainokset

One thought on “”Katso isä, minä hyppään”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s