Tähteydestä, kuolemasta ja musiikin voimasta

Tavastia oli Kingston Wallin pyhättö. Keikka on kuin hartaustilaisuus, jossa Kingston Wall nosti kuulijat lentoon, äänimatto kuljetti haikean ja hurmion välimaastoon. Wallin majesteettista sooloa seurasi hyökkäys, ja trion revitysosio palautti maan pinnalle. Parhaimmillaan Kingston Wallin Tavastian keikka oli kuin musiikillinen herätyskokous, yhteistä heittäytymistä tunteiden vietäväksi tuntemattomaan, syleilevään äänimaailmaan.
(Puustinen 2014, 157-158)

 

image

Tavastia 25.2.2015, kuva MLK

 

 

Helmikuisena keskiviikkoiltana Tavastian edustalla on suuren tapahtuman tuntua. Ihmiset kerääntyvät yhteen, tupakat palavat, puheet kääntyvät menneeseen, aikaan parikymmentä vuotta sitten. Joukossa on paljon neli-viisikymppisiä. Yhdistävät muistot kulkevat kuin säikeinä ihmisten lomassa. Itse olen joukossa ulkopuolinen, myöhäisherännäinen, jonka sieluun Kingston Wallin musiikki on tipahtanut vasta nyt. Mutta se on tapahtunut sellaisella voimalla, ettei ollut kysymystäkään, ettenkö olisi halunnut osallistua Wallin 46-vuotissyntymäpäivän kunniaksi vietettävään keikkaan ja yhtyeen DVD-tallenteen julkistamiseen.

 

image

Tavastia 25.2.2015, kuva MLK

Keikalla lämmin, yhteisöllinen tunnelma ja kaikkien kokema nautinto loistavasta musiikista on jaettua. Samaan aikaan ilmassa väreilee suru kadotetusta, suru poikkeuksellisesta persoonasta, tähdestä, joka katosi näiden ihmisten keskuudesta ihan liian varhain. Kulttuurihistorioitsija minussa herää pohtimaan kollektiivisen kokemuksen merkitystä, tähteyden merkityksiä sekä musiikin merkillistä tunteisiin pureutuvaa voimaa, jonka itse olen alkanut ymmärtää syvällisemmin vasta nyt.

 

Muistettu tähti

Viljami Puustisen vuonna 2014 ilmestynyt biografia Kingston Wall. Petri Wallin saaga ottaa haltuun yhden lyhyen aikakauden musiikillisen kulttuurihistorian kuvatessaan 80-luvun ja 90-luvun alun Helsingin muusikoita, levyntekoprosesseja ja keikkaelämää yhden yhtyeen ja sen johtohahmon läpi nähtynä.

Puustisen teos ei selitä tai tulkitse liikaa. Se perustuu ennen muuta laajalle Wallin tunteneiden ihmisten haastattelumateriaalille ja sen luontevalle käytölle. Teosta ja Wallin elämäntarinaa vievät eteenpäin eri henkilöiden kokemukset ja tulkinnat Wallista, ristiriitoja unohtamatta. Puustinen on ikään kuin tarkkailija tai dokumentaristi, joka ottaa leveällä pensselillä haltuunsa ihmisten tunnelmia, ajatuksia, käsityksiä ja mielipiteitä Wallista ja tämän elämästä.

imageTeos on itse asiassa mainio esimerkki siitä, miten lähihistoriaa voi kirjoittaa juuri muistitietoon tukeutumalla. Wallilla oli laajat ihmissuhdeverkostot, joten vaikka kirjallista aineistoa on vähän, tietoa ja näkemyksiä on ollut tarjolla paljon. Puustisen haastattelut ovat olleet myös haastateltaville epäilemättä yllätyksellinen matka; hän sanookin, miten monet kuulivat vasta kirjan tekijältä ensi kertaa jostain Wallin elämänvaiheesta. Puustinen huomioi sen jokaiselle haastatteluaineistoa käyttävälle olennaisen asian, miten kaikki ihmiset muistavat eri tavoin, jolloin on tärkeää esittää ”samat kysymykset lukuisille ihmisille”. Puustinen kiteyttää oivallisesti biografin mahdottoman haasteen kertoa yksi tarina yhdestä ihmisestä – ihminen ei koskaan ole yksi. Kun valaistus vaihtuu, näkyy uusia ulottuvuuksia. Etenkin Wallin kohdalla tämä oli äärimmäistä:

Kaikilla haastatelluilla oli Wallista omanlaisensa kuva. Jonkun mukaan hän oli ylimielinen rocktähti ja toisen mielestä valloittava velikulta. Walli oli herrasmies, uskollinen ystävä ja samalla julma päänaukoja. Omaehtoinen säätäjä ja suurisydäminen rakastaja. Itsepäinen kontrollifriikki, joka halusi sekoilemalla päästä järjestyksen tuomasta ahdistuksesta. (9-10)

Jos Walli olisi elänyt 1900-luvun alussa ja kirjoittanut kirjeitä laajalle ihmisverkostolleen, hänen monisärmäisyytensä ja toisissa ihmisissä rakentuva identiteettinsä olisi mahdollista tavoittaa kirjeisiin rakentuvan dialogin kautta. Sen sijaan Walli puhui Mobira Citymaniinsa, rimpautti ystäviensä ovikelloja ja rullaluisteli pitkin Helsingin rantoja. Haastattelut ja niiden soljuva, selittelemätön yhdistely mahdollistavat ristiriitaisen persoonan esiintuomisen.

Puustinen ei hae yhtä selkeää selitystä Wallin taiteilijaimagolle, hänen musiikilliselle luovuudelleen tai elämäntapahtumille, vaan pikemminkin ymmärtää ihmisen elämän monisäikeisyyden ja monitulkintaisuuden. Eri ihmisten äänistä ja puhetavoista syntyy elävä ajankuva, kulttuurihistoriallinen näkemys lähihistoriasta. Ratkaisuillaan Puustinen onnistuu myös olemaan hienotunteinen niin Wallia kuin tämän läheisiä kohtaan. Lukijalle annetaan avaimia käteen tehdä omia tulkintoja, mutta niitä ei lähdetä teoksessa repimään auki.

 

Pienen pojan tarina

Itse luin Wallin tarinaa hyvin pitkälti lahjakkaan ja innovatiivisen, mutta samaan aikaan äärimmäisen herkän ja lapsuudentragedioita kantavan pienen pojan tarinana. Vaikka perhesuhteet eivät ole teoksen ilmeinen teema, niiden hienovarainen esiintuominen – isän ja pojan välinen suhde, veljesten vaikeat välit sekä ennen muuta pojan ja poissaolevan äidin suhde – antavat aineksia psykologisille tulkinnoille.

En voinut olla lukematta Petri Wallin tarinaa myös hänen äitinsä tarinan läpi. Äitinsä hylkäämäksi oikeastaan läpi elämänsä jäänyt kymmenvuotias poika kulkee mukana läpi koko kirjan.

Anita Walli oli Helsingin kohuseurapiirien julkimo, joka kiersi maailmaa, oli ollut showtanssiryhmässä ja esiintynyt muun muassa Persian shaahille. Hän oli elämää nähnyt, nautinnonhaluinen, mitään kaihtamaton, julkisuudesta nauttiva nainen, joka ei kyennyt normaaliin perhe-elämään. Isä Aarno Walli huolehti perheen pienistä pojista, mutta hyvin pienestä asti ”Pete oli täysin omillaan”. Vaikka teoksessa ei – viisaasti – lähdetä psykoanalyyttisiin kaiverruksiin, on selvää, että Wallin elämää on hyvin keskeisesti määrittänyt hylkäämiskokemus ja äidin poissaolo. Kuten Kari Hynninen teoksessa kiteyttää:

Äiti oli hyvin erikoinen persoona, ja mulle tuli niitä kahta seuratessa fiilis, että Pete kaipasi äitinsä huomiota ja arvostusta enemmän kuin koskaan sai. (212)

 

Rajoilla

image

Ikoninen kuva Wallista Ruisrockissa 1993, kuva Puustisen teoksesta

Kirjaa voi lukea myös sairauskertomuksena. Luovan taiteilijan sairastumista voi olla vaikea huomata. Herkällä ihmisellä ääripäät ovat muutoinkin lähellä toisiaan, ja kun kyse on Wallin kaltaisesta jatkuvassa nousussa ja kiihotuksen tilassa eläneestä ihmisestä, joka tarvitsi draivia luodakseen, on hyvin ymmärrettävää, että tämän viimeiset vuodet olivat läheisille lähinnä hämmentävää seurattavaa. Nyt kun Wallin kulkua Helsingissä ja Intiassa lukee kirjana, tarinana, jonka lopun tuntee, on helppo huomata syöksy maanisuudesta syvään depressioon, johon vaikutti syvä häpeä omasta aiemmasta toiminnasta, uppoutumisesta Ior Bockin hulluun maailmaan, antautumisesta ”Pirun valtaan”.

Vailla minkäänlaista syyllistämistä tai jälkiviisautta Puustinen näyttää, miten asiat tapahtuvat, miltä ne eri ihmisten näkökulmasta näyttävät, kuinka vaikea meidän on nähdä mihin toinen ihminen oikeasti on kulkemassa. Kukaan ei voi tietää, kuinka hyvin Wallikaan sitä itse tiesi.

Elämäkertana teos on ollut haasteellinen. Monet biografit ovat kamppailleet sen kanssa, kuinka kirjoittaa teos ihmisestä, jonka elämä päättyy äkillisesti, traagisesti, esimerkiksi itsemurhaan. Miten kirjoittaa tarina vailla ylenmääräistä draaman kaaren luomista, ikään kuin tarina olisi ollut olemassa jo henkilön syntymästä lähtien?

Tunnettuja ovat esimerkiksi naistaiteilijoiden kuten ruotsalaisen kirjailijan Victoria Benedictssonin tai brittiläisen kirjailijan Virginia Woolfin kohtalot. Benedictsson viilsi kurkkunsa auki alle nelikymppisenä vuonna 1888 kokiessaan epätoivoa niin kirjailijuutensa, epätoivoisen rakkautensa kuin elämänkohtalonsa vuoksi. Woolf kärsi syvistä depressiokausista läpi elämänsä ja hukuttautui kuusikymppisenä, 1940-luvun alun Lontoossa. Molempien elämäkerturit ovat joutuneet miettimään, mistä päästä elämää aloittaa – lopusta vai alusta. Benedictssonin kohdalla on usein aloitettu dramaattisesta elämän päättymisestä. Woolfinkin kohdalla esimerkiksi romaani Michael Cunninghamin romaani Tunnit tai siitä tehty elokuva alkavat hukkumiskuvauksella.

Puustinen on valinnut toisin: eleettömän, lyyrisen ja samalla pakahduttavan tavan lopettaa teos. Wallin ratkaisu toki valottuu monin entein ja aavistuksin jo aiemmin, mutta lopussa on vain lyhyt etäännytetty kuvaus kuolemasta. Ei jälkipuinteja, ei selityksiä, ei läheisten reaktioita. Vain yksinäinen, loppuunkulunut mies, joka koki tulleensa umpikujaan.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s