Pelon ja kauhun lähteillä

Lapsuudessa monet mahdottomatkin asiat saattavat tuntua mahdollisilta. Maailman jäsentäminen on aluillaan ja raja toden sekä mielikuvituksen välillä on häilyvä niin hyvässä kuin pahassa. Hämärästi mieleen painuvien lämpimien hetkien ohella lapsuudessa koetaan nimittäin ensimmäiset pelot ja traumat. Tontun lyhty voi käydä jouluisin ikkunan taa, mutta yhtälailla aaveiden tai muiden pelottavien olentojen ääriviivat voivat piirtyä sälekaihtimia vasten.  Näiden ikävien tuntemusten huono puoli on se, että ne voivat jäädä kummittelemaan alitajuntaan. Ne saattavat palata vielä vanhemmallakin iällä mieleen epämiellyttävinä muistikuvina. Tällaisia muistoja on monenlaisia aina fyysisen väkivallan jättämistä jäljistä fobioihin, esimerkiksi tiettyjä eläimiä tai vaikkapa pimeää kohtaan. Monelle tuttuja ovat varmasti myös suullisen perinteen tai populaarikulttuurin luomat kauhukuvat. Ne ovat yksi osa-alue pelottavien muistojen vyyhdissä – nuotiolla kerrotut kauhutarinat kuin vanhemmilta salaa katsotut kauhuelokuvat saattavat jättää pysyvät jäljet mielen syövereihin.

Edesmennyt äitini kertoi minulle usein, miten häntä oli peloteltu Näkillä. Hänen isovanhempiensa talon vieressä vuolaana virrannut Tiukan joki, jota Peninluomaksikin kutsutaan, sai hänen  vanhempansa turvautumaan klassiseen suojelukeinoon, pelotteluun. Vaikka Näkki kuvataankin suomalaisissa ja ruotsalaisissa tarinoissa usein nuoren miehen tai purohevosen hahmossa, näki äitini kosken kivillä aivan toisenlaisen hahmon. Hän kuvaili Näkin olevan kuin Muumilaakson tarinoiden Mörkö. Tämä on herättänyt minussa mielikuvan pienestä tytöstä kurkistamassa jyrkältä penkereeltä läpi aluskasvillisuuden kohti jokea. Heinien keskeltä näkyy alhaalla joella kivien päällä seisova hahmo, jonka kylmien ja tyhjien silmien katse vastaa suoraan äitini katseeseen. Aivan kuin olento olisi etukäteen tiennyt hänen olevan siellä. Kuviteltu hetki tai uni pelasti äitini mahdollisesti hukkumiskuolemalta lapsena, mutta se syöpyi iäksi hänen alitajuntaansa  ja  vaikutti myös myöhemmällä iällä hänen kokemuksiinsa vedestä. Äidistäni ei koskaan tullut huippu-uimaria.

Näkki on yksi esimerkki siitä, miten vielä 1900-luvun puolivälissäkin haltijoihin ja henkiolentoihin liittyviä uskomuksia käytettiin suojelukeinona, jotta lapset eivät menisi heille vaarallisiin paikkoihin. Tämä muotoaan muuttava veden henki  on osa  germaanista mytologiaa, mutta kaikkein parhaiten se on tullut tunnetuksi skandinaavisen taruperinnön kautta. Yksi Näkin motiiveista pohjoismaisessa tarustossa oli houkutella lapsia ja nuoria naisia veteen, minkä jälkeen hukuttaa heidät. Tämän vuoksi se todennäköisesti sai myös merkityksen suojelun varjolla tehtynä pelottelukeinona.


Itselleni ehkä suurin lapsuuden peloista oli liian pienenä katsottu Tappajahai –elokuva (1975), jonka  näin vanhempien tietämättä ennen kouluikää. Se jätti muistot, jotka palaavat välillä vieläkin mieleen. Sukeltaessa pintaan nousee ajatus siitä, mitä näköetäisyyden ulkopuolella piileksii.  Mitä jos kauempana siintävän sinisen hämärän keskeltä ilmestyykin yhtäkkiä suunnattomat kasvot, mustana tuijottavat tunteettomat nappisilmät ja aukinainen suu täynnä teräviä hampaita? Vielä muutama vuosi sitten koin tilanteen, jossa olin ainoa uimari uimahallissa, eikä ketään muuta ollut samassa tilassa. Enteilevä hiljaisuus valtasi koko tilan. Äänettömyyden rikkoi ainoastaan hitaiden uimaliikkeideni aiheuttama ääni. Rosoisen ulkoikkunan läpi halliin tunkeutuvat auringonsäteet leikkasivat ilmaa. Veden pinta väreili kuin pienen tuulenvireen voimasta. Näin allani jättimäisen varjon ja paniikki oli valmis syntymään. Uin nopeasti altaan reunalle mielessäni mitä villeimmät visiot. Olin jo kuvitelmissani puoliksi jonkun kidassa, mutta mitään ei tapahtunut. Kun uskalsin katsoa takaisin altaaseen, se oli tyhjä. Varjo oli ollut lähtöisin minusta.

Roger Kastellin kuvittama Tappajahai -elokuvan mainosjuliste.

Roger Kastellin kuvittama Tappajahai -elokuvan mainosjuliste.

Pelkojen lähteet eivät olleet enää 1900-luvun loppupuolella peräisin yksinomaan suullisesta perinteestä, kuvista, kirjoituksista tai radiokuunnelmista. Television ja erityisesti videonauhurien yleistyminen kodeissa toivat erilaiset kauheudet yhä nuoremman yleisön katseltavaksi. Moni pikkulapsi näkikin liian nuorena jotain sellaista, mitä mieli ei pystynyt omaksumaan pelkästään fiktiona. Minulle pelkoa aiheutti Tappajahai, mutta se on vain yksi esimerkki kauhuelokuvien herättämistä traumoista. Joillekin on syntynyt nukkepelko Chucky –elokuvien sarjasta, joillekin taas klovnipelko Stephen Kingin minisarjasta It (1990)

Viemäriaukosta Pennywise the Clown – "It" (1991)

Viemäriaukosta kurkistava klovni, Pennywise the Clown – It (1990).

Lapsuuden pelkoja ei kuitenkaan synny pelkästään kauhuelokuvien kaltaisista ohjelmista. Ne voivat juontaa juurensa monista muistakin tv-viihteen tuotteista. Erityisesti YLE:n esittämät tietoiskut ovat syöpyneet monen lapsen muistoihin ohjelmapätkinä, jotka aiheuttavat vieläkin pelonsekaisia tunteita. Minut sai lapsena pelon valtaan suuresti ihailemani lastenkirjailijan ja kuvittajan Camilla Mickwitzin (1937–1989) Pikku Kakkonen -lastenohjelmaa varten 1980-luvulla luoma animaatio Varokaa heikkoja jäitä. On mielenkiintoista, että kyseisen animaation kohdalla voidaan puhua jopa 1980-luvulla syntyneiden kollektiivisesta traumasta. Animaatiota lapsena pelänneitä tuntuu nimittäin olevan todella paljon. Erityisesti animaation tapahtumien ja sen äänimaailman on katsottu aiheuttaneen lapsille traumoja. Jollain tapaa animaation taustalla soivasta sävelestä voi löytää yhtäläisyyksiä Twin Peaks -sarjan tunnusmusiikin kanssa, joka on aiheuttanut myös monille lapsille pelkoa.

Mickwitzin animaatiossa Pikku Kakkosen logosta tuttu nalle putoaa jäihin.

Mickwitzin animaatiossa Pikku Kakkosen logosta tuttu nalle putoaa jäihin.

Pelkoja lapsille eivät ole aiheuttaneet siis pelkästään pelottelumielessä rakennetut kauheudet, vaan myös lapsille suunnatut ohjelmat. Varokaa heikkoja jäitä -animaatio on tästä yksi esimerkki, mutta näitäkin löytyy myös useita muita, kuten esimerkiksi Muumilaakson tarinat -sarjan Mörkö.  Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista huomata miten aika ja kulttuuri ovat vaikuttaneet lapsuuspelkoihimme. Muutaman vuosikymmenen aikana pelot ovat muuttuneet ja suullisen perinteen kauhutarinat ovat saaneet vastuksen kauhuelokuvien hirviöistä. Muistoissa pelot ovat kuitenkin kulkeneet tasavertaisina vaikuttaen traumalle altistuneen elämään vielä aikuisiällä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s