Mies menneisyydestä

Pienen kaupungin jokirannassa kerrostalokolmiossa asui äiti kahden tyttärensä kanssa. Elettiin 70-luvun lopun niukkaa, yksinkertaista arkea. Isän äkillinen kuolema oli kuljettanut pienen perheen pohjoisesta takaisin etelään asumaan.

hopeapaju

Jokirannassa kasvavat yhä hopeapajut

Olohuoneen auringonpaahteiset, sälekaihtimin himmennetyt ikkunat antoivat joelle. Rantatiellä kasvoivat vanhat hopeapajut, joiden oksista riivittiin ohikulkiessa silkkisiä, hopeaisia lehtiä. Olohuoneen yhtä seinää peitti ruskeaviiluinen romaaneja täynnä oleva kirjahylly, jonka alatasoa hallitsi iso Panasonic, ruskeaviiluista puuta oleva levysoitin, jonka äiti oli ostanut miehensä kuoltua. Ehkä valaistakseen elämää, joka muuten oli saanut niin synkkiä sävyjä. Vinyylihylly karttui vähitellen, sinne ostettiin Vesa-Matti Loiria, laulu-yhtye Neilikkaa (jonka levyn kannessa oltiin samaisen pikkukaupungin vanhoilla kujilla), 80-luvulle tultaessa siinä soivat yhä enemmän tyttärien ostamat poppilevyt, Madonna, Flashdance, Fame.

70-luvun lopulla vinyylisoittimessa soivat kuitenkin äidin suosikit, joista ylivoimaisena Pepe Willbergin levyt, ”Pepe and Paradise”. Vinyylien kannessa oli kikkarapäinen, pienten tyttöjen mielestä ruma mies. Levyjen sisältämä parisuhdesisältöinen musiikki ei sekään osannut vedota alakouluikäisten tyttöjen sielunmaisemaan. Levyjen kansista hämmensi eniten se, missä laulaja availi kuohuviinipulloa hotellihuoneessa silkkiseen aamutakkiin kietoutuneen naisen kanssa, ”Päivä tuskin päättyis kauniimmin”. Me inhosimme Pepeä, joka soi aivan liian usein.

Kun aikaa kului, Pepe unohtui levyhyllyyn. Melodiset laulut ja mahtipontiset orkestraatiot eivät kuitenkaan olleet jättäneet kylmäksi. Kun ikää karttui, opimme arvostamaan Pepen ainutlaatuista lauluääntä. Oli myönnettävä, että kaikkien laulujen sanat ja sävelet virtasivat selkärangasta. Monet lauluistahan olivat jo klassikkoja.

Huhtikuisena aamuna 2014 luin lehdestä, että laulu ”Lyhyenä hetkenä” oli soinut jo pari vuotta radiossa ja että tulossa oli suuri levytapaus, Pepe Willbergin uusin levy yhteistyössä paljon nuoremman muusikon, Matti Mikkolan kanssa. Kaksi farkkuasuista, hyvin tavallisen näköistä miestä seisoi lehtikuvissa, kuin kaksi marjaa. Kuuntelin laulun, eikä paluuta ollut. Pepe oli palannut, voimalla. Ja pian sain huomata, että löytyi myös muita Pepen arvostajia – tosin myös niitä, jotka epäilivät hurmioituneita arvioitani ironiaksi.

Tuon aamun jälkeen ei koko kevään aikana ollut päivää etten olisi kuunnellut ensin tätä laulua ja koko levyn ilmestyttyä muita lauluja pyöräillessäni töihin. Aistit herkistyivät, usein poljin vedet silmäkulmassa ja nauru huulilla kauniin kevään aamuina. Mietin, miksi tämä kaikki niin kovasti liikuttaa.

huvila

Pepe ja Saimaa Huvila-teltassa 25.8.2014

Saimaa-levyn kappaleita kannattelee tietysti ennen muuta Pepe Willbergin ääni, joka soi yhtä kirkkaasti, mutta samalla sävykkäämmin, herkemmin, tunteikkaammin kuin ennen. Levyä voisi parhaiten kuvata musiikki- ja kulttuurihistoriallisesti kerrostuneeksi. Sovitukset, orkestraatiot ja sanoitukset paikantuvat 1960–70 -lukujen saundi- ja musiikkimaailmaan. Tässä hetkessä siitä tulee kuitenkin yhtä aikaa jotain aivan muuta. Sijoittaisin levyn samalle jatkumolle Ultra Bran huikean uran ja siitä muotoutuneen Kerkko Koskinen Kollektiivin innovaatioihin ja häpeämättömään retron esille tuomiseen. Samat ideat syvistä ja rikkaista orkestraatioista, kuoroista, mahtipontisuudesta, laulun ja melodian ylivoimasta sekä sanoitusten hämmentävyydestä ovat näissä kaikissa läsnä. Tai ne ovat niitä puolia, jotka itselleni ovat olleet näissä yhtyeissä tärkeitä, sellaisia, jotka ovat luoneet niille paikan elämässäni.

Brittiläisen populaarikulttuurin tutkijan Simon Reynoldsin mukaan retro tapahtuu massakulttuurin ja persoonallisen muistin risteymässä. Sille on ominaista ajallinen läheisyys; retroa on se, mistä meillä on eläviä muistoja. Retro nauttii häpeämättömästi menneestä, viihdyttää itseään sillä, myös ironisesti ja eklektisesti.

Pepe ja Saimaa -ilmiössä on vahvasti retro läsnä. Itselleni sen kerrostuneisuus muotoutuu juuri henkilökohtaisissa muistoissa – musiikki, laulajan ääni voi tuoda eteen kokonaisen menneen maailman. Omassa tapauksessani se tuo mieleen 70-luvun lopun lapsuuden, aurinkoiset, pölyä leijailevat iltapäivät, nyt tavoittamattomat olotilat, jotka tulevat ja menevät. Musiikki saa merkityksiä suhteessa menneessä koettuun ja samalla se antaa uusia välineitä tuon menneen käsittelemiseen juuri tässä hetkessä, uudenlaisessa kontekstissa. Sen takia musiikki voi koskettaa niin paljon, kyse ei ole vain hyvästä kappaleesta ja taiten tehdystä musiikista.

Saimaa -levyssä ja Pepe Willbergin uudelleen palanneessa äänessä on kyse loistavasti ja tunteella tehdystä musiikista, mutta itselleni siinä on kyse myös omasta tunnehistoriasta, jonka juuri tämä musiikki tuottaa uudelleen mieleen. Se asettaa palasia kohdalleen omassa menneessä, tuo yhtäältä eteeni pienen tytön menneisyydessä ja toisaalta nykyhetken, jossa oma mennyt saa jatkuvasti uusia merkityksiä.

 

 

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s