Musiikilla kullattu muisto

otto&äiti touko88

Ensimmäiset muistot lapsuudestani ovat Seinäjoelta, Katajalaakson asuinalueelta, punaisesta puutalosta, jonka isoista ruutuikkunoista näkyi pihan takana aukeava metsämaisema. Isäni työt olivat tuoneet meidät – minut, isosiskoni ja vanhempani – tänne synnyinpaikkakunnaltani Teuvalta. Kun mietin tuota aikaa, syntyy mieleeni useita kuvia eri vuodenajoista, sateisista syksyistä, raparperinlehdistä ja sammakoista, kauniista kesäpäivistä, lasipullo-limsoista ja kurjenmiekoista, talvista lumikolineen ja tupsupipoineen sekä keväistä pääsiäisnoitineen ja vappupalloineen. Kun syvennyn näihin muistoihin yksityiskohtaisemmin tajuan tarkkailevani itseäni pysähtyneissä tunnelmissa ja kuvankaltaisissa hetkissä. Muistot ovat muovautuneet suurimmaksi osaksi valokuvien kautta, joita olen tuolta ajalta katsellut. Ne ovat hiljalleen muuntuneet omiksi muistojäljikseen, jotka olen omaksunut vasta myöhemällä iällä. Mieli etsii merkityksiä ja kuvista tulee kulissi sille ajalle, jota emme vielä varhaislapsuudesta pysty kunnolla muistamaan.

Jotain lapsuuteni ensimmäisistä vuosista on kuitenkin juurtunut syvälle muistojeni syövereihin. Pystyn muistamaan etäisesti ääniä, tuoksuja ja liikettä tai ainakin kuvittelen niin. Kun tarkemmin ajattelen, tajuan etten osaa palauttaa mitään yksityiskohtaista mieleeni. Ainoastaan muiston siitä, että koin jonkun tunteen. Olen huomannut vanhemmiten, että nämä hetket saattavat nousta pinnalle uudelleen, kun kuulen jonkun tutun laulun tai haistan jonkun tutun tuoksun. Nämä varhaislapsuudesta tutut ”takaumat” ovat omalla tavallaan äärimmäisen mystisiä. Ne ovat kuin kaikuja menneisyydestä, dialogia sellaisen ihmisen kanssa, jollaisena ei itseään osaa tunnistaa – dialogia noin neljävuotiaan itseni kanssa.

Yrittäessäni ponnistella muistojani, mieleeni tulee vain muutama elävä hetki tuolta ajalta. Yhdessä näistä olen pienessä keittiössä. Pöydällä edessäni on avonainen viilipurkki, johon on ripoteltu kerros fariinisokeria. Sälekaihtimien välistä tunkeutuvat auringon säteet tulvivat huoneeseen ja taustalla soi jokin kappale. Musiikki tuntuu olevan muiston voimakkain elementti, mutta mitä tuo musiikki on? Mikä on tämä kappale, joka liittyy yhteen voimakkaimmista lapsuusmuistostani, ja kuka sen esittää?

Olen pohtinut ja pohtinut. Miettinyt vaihtoehtoja. Nyt jo edesmennyt äitini vietti Seinäjoen aikoina päivät kotiäitinä kanssani ja tämä muisto liittyi takuulla häneen. Tiedän, että äitini lempikappaleita olivat niin Kaj Chydeniuksen kuin Agit-Propinkin laulut. Muitakin suosikkeja hänellä oli, joista mainittakoon Vesa-Matti Loiri ja Leonard Cohen. Cohenin levyjä meiltä löytyi yksi. Se oli levy, jonka kannessa herra Cohen syö banaania. Loirilta levyhyllyssämme olivat levyt Eino Leino 1 ja 2. Ensimmäisen kannessa oli kärsivän näköinen Loiri oranssihtavan partansa kanssa. Toisessa kärsivän näköinen parraton Loiri. Kaj Chydeniusta oli ainakin yksi levy. Se oli beigekantisessa kotelossa, jonka kantta kaunistivat Chydeniuksen mustavalkoiset kasvot.

levyt

Monista vaihtoehdoista huolimatta minun on helpointa kuvitella lapsuusmuistoni musiikiksi Agit -Propin kappaleen Natalia, sillä se herättää minussa yhä hyvin voimakkaan tunnemyrskyn. Onko tämä kuitenkin jotain, millä yritän luoda varhaislapsuuden muistosta eheämmän kokonaisuuden? Yritänkö kullata muiston? Mahdollisesti, sillä kun tarkemmin ajattelen, tämä kappale oli yksi niistä joita soitimme äitini kanssa yhteisillä automatkoilla saatuani ajokortin. Ajelimme paikoissa, kuten äitini lapsuuden maisemissa ja keskustelimme Elvi Sinervosta, Agit-propin laulujen merkityksistä, Salvador Allendelestä ja Kaj Chydeniuksen rakkauslaulujen tunnelmasta. Agit-Propin Natalia olisi sellainen kappale, jonka takuulla haluaisin soivan varhaislapsuuteni muistossa. Se olisi jotain kaunista, millä olisi merkitys. Laulu joka herkistää minut siksi, että olen kuullut sen jo varhaislapsuudessani.

Entä jos muistossa taustalla soinut kappale olikin jokin sattumanvarainen radiokappale? Ajatuskin tästä tuntuu musertavalta. Muistolta katoaisi sen kullatut raamit ja kaunis hetki olisikin vain arkipäiväinen pikkulapsen takauma. Ehkä se onkin syöpynyt mieleeni fariinisokerilla päälystetyn viilin mausta, joka oli vielä ala-aste ikäiseksi asti herkkuani. Nykyään ajatus tästä välipalayhdistelmästä ei enää tunnu niin houkuttelevalta.

Miksi muistot joistain hetkistä, jotka olemme jakaneet omasta elämänpiiristämme kaikonneiden kanssa täytyy kullata? Menneet merkittävät rakkaudet, ajasta kaikonneet tuttavat ja sukulaiset, tärkeät ystävät joihin emme pidä enää yhteyttä ovat usein tällaisten muistojen keskiössä. On hetkiä, joista teemme joskus tahtomattammekin kauniita ja merkityksellisiä. Onko tämä itsensä huijaamista? Käsittelemäni muiston kohdalla en näe asiaa näin. Minusta on mukavaa ajatella, että taustalla soi yksi kappaleista, joka oli minulle ja äidilleni merkityksellinen. Ehkä olen tässä suhteessa taipuvainen vaipumaan mieluummin illuusioon, kuin etsimään totuutta. En kuitenkaan voi koskaan varmuudella tietää, mitä oikeasti tapahtui, enkä ehkä koskaan haluakaan. Mieluummin teen kuten Eino Leino runossaan Elämän koreus: ”vaivun valheesees ja kuvitelmaas”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s