Mikä meitä liikuttaa

Viime päivät minua on askarruttanut Mirkka Rekolan runo kokoelmasta Tuulen viime vuosi (1974):

Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä.

Ketä kukaan ei katso katoaa.

Aurinko, tähti, joku valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman sitä.

Olen lukenut tätä ennen muuta elämäkerrallisen kirjoittamisen näkökulmasta; ketä kukaan ei katso, se katoaa. Kuvana silmissä olette täällä, olemassa. Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä. Voisiko sen ajatella niinkin? Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu. Voisiko siis ajatella, että kerrottuna puheena tai tekstinä, siten me olemme täällä. Rekolan runossa on läsnä dialogisuus, ihmisten välisyys – me muistamme, me kerromme, me katsomme, ja sillä tavalla me olemme läsnä toisillemme ja maailmalle. Runo on vaivannut monta päivää, kiehtonut, tuntunut avaavan oven johonkin. Siksi päätin nimetä blogini runon mukaan, toivottavasti loukkaamatta tällä Rekolaa tai hänen hienoa runoilijuuttaan.

Miten me olemme maailmassa? Mikä meitä liikuttaa, ja minkä vuoksi? Miksi jokin sävelmä, teos, näytelmä, ihmiselämä saa meidät suunniltaan? Miksi taidetta tarvitaan? Mitä mennyt voi meille tarjota, miten me rakennamme identiteettejämme? Miten me olemme täällä?

Tämä blogi on yritys tarkastella omaelämäkerrallisen, henkilökohtaisen ja kulttuurisen välisiä risteyksiä ja suhteita. Kutsuin mukaan toisen kulttuurihistorioitsijan, Otto Latvan ja päätimme tehdä tästä löyhästi myös pedagogisen kokeilun, joka liittyy kulttuurihistorian oppiaineessa vetämäämme Muisti ja kerronta -teemaseminaariin. Oton kanssa käymme dialogia, jossa voimme tutkia kirjoittamista ja muistamista yhdessä. Tekstit tulevat kytkeytymään muistamiseen, kertomiseen, kirjoittamiseen, toisten ihmisten merkityksiin, siihen, mikä meitä pitää tässä, tai yhtä lailla siirtää jonnekin uuteen.

Tartumme ilmiöihin ja asioihin, jotka liikuttavat. Tutkimme miten ja miksi ne liikuttavat. Näin liikumme tutkimuksellisen ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen välimaastossa, jossa notkahduksia sinne ja tänne, tyylirikkojakin tapahtuu varmasti. Tämä on häpeämättömän omakohtaista, mutta ehkä on hyvä Aila Meriluotoa lainaten muistaa, että ääretön subjektiivisuus tuottaa, ainakin parhaimmillaan, yleispätevyyttä. Lainaan Meriluodon ”Todistus”-runoa, johon hän itse viittasi julkaistessaan 70-luvun päiväkirjansa vuonna 1997:

Avaan suuni ja annan todistuksen

likeisistä asioista jotka olen nähnyt

kiihkoa täynnä koska asiat ovat täynnä kiihkoa

annan objektiivisen todistuksen itseni läpi

koska asiat kulkevat minun lävitseni

se on ainoa pätevä todistus

raivokkaasti, läheltä, oman rytmini mukaan:

tämä.

Aila Meriluoto uskalsi ylittää rajoja niin elämässään kuin kirjoittaessaan siitä. Emme väitä, että pystyisimme mihinkään lähelle sitä emmekä (varmaankaan) liiku sellaisilla intiimin alueilla kuin Meriluoto. Haluamme tutkia myös toisia, toisia ihmisiä, menneitä elämiä, toisten asioille antamia merkityksiä. Mutta kaikki lähtee omista kokemuksista, omista tunteista ja tunnelmista, jotka sysäävät ajatuksia johonkin, kenties arvaamattomaankin suuntaan. Ehkä näin kirjoitukset voivat olla juuri tutkielmia tuon omaelämäkerrallisuuden ja tutkimuksellisuuden välimaastoista, siitä, mitä meissä tapahtuu, kun jokin meitä liikuttaa.

Norjalainen kirjailija Karl-Ove Knausgård on kuusiosaisessa Taisteluni-teoksessaan vienyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen uudelle tasolle pyrkiessään kirjoittamaan äärettömän autenttista, mitään kaihtamatonta, yksityiskohtaista proosaa omasta ja läheistensä elämästä. Kuten Janna Kantola tuoreessa neljättä osaa koskevassa arviossaan sanoo, Knausgårdille kirjoittaminen on nimenomaan muistamista. Kirjailijan mukaan kaikki kokemukset elävät meissä, ja jokin pieni asia voi sysätä jonkin muiston liikkeelle. Samasta ovat puhuneet muun muassa kulttuurihistorian professorit Marja Tuominen ja Kari Immonen kuvatessaan eri teksteissään sitä, miten mennyt elää meissä. Se miten se elää ja mitä me sillä teemme, on jokaisen ratkaistava yhä uudelleen, eri elämäntilanteissa eri tavoin. Menneisyyden läsnäolon aistii vaikkapa siinä, kuinka helposti mennyt palaa mieliin tuoksuissa, paikoissa, äänissä, erilaisissa aistimellisissa yhteyksissä. Nämä sijaitsevat mielen päällimmäisten kerrostumien takana, osin tiedostamattomassa – ne aktivoituvat elämän eri vaiheissa eri tavoin. Toisinaan olemme niille herkempiä kuin muulloin.

Elämäntarinamme muodostuvat hetkistä, jotka kerrostuvat elämämme kuluessa, niin, että jossain pisteessä on enää vaikea tietää, mitä itse asiassa tapahtui, kenen muistoista on kysymys, mikä on todella tapahtunutta, mitkä tunteet ovat muodostuneet missäkin vaiheessa elämää.

Meillä on joka tapauksessa tarve rakentaa elämästämme ehyttä, tai ainakin merkityksellistä kaarta. Meillä on halu nähdä asiat toisiinsa liittyneinä, tarkoituksellisina, nähdä asioiden kytkeytyminen toisiinsa. Vaikka tosiasiassa voikin olla niin, että kyse on sattumasta, heittelehtimisestä, ajautumisesta. Jo hyvin varhaiset kokemuksemme vaikuttavat siihen, mihin hakeudumme, miten hakeudumme ihmisten yhteyteen, miten yksinäisyyteen, minkälaisia teitä haluamme eri risteyksissä lähteä kulkemaan. Eivät nämä ole välttämättä tietoisia valintoja tai mitenkään ehyttä elämää rakentavia valintoja. Näistä yhteyksistä, satunnaisista tai tietoisista, on tässä blogissa myös kysymys.

Miksi sitten kirjoittaa julkisesti? Miksei kirjoittaa vain itselle, pohtia tekstejä pidempään, anna niiden syvetä, kenties muotoutua joksikin muuksi? Kuin vastauksena pohdintoihin luimme Asta Lepän blogitekstin, jossa hän itseään ruoskien pohti aikamme kaksinaismoralistista suhtautumista yksityiseen ja intiimiin. Leppä puntaroi asiaa hienosti, eri puolilta. Ja tulee Jonathan Franzeniin viitaten ainakin yhteen tulokseen:

”Kaikkein tärkeimmäksi osoittautuu lopulta se, että kirjoittaja kirjoittaa niin totuudenmukaisesti kuin mahdollista.” Franzen ei mene lankaan, vaan muistaa tähdentää: ”niin kuin mahdollista”. Totuutta ei ole, eikä ihminen voi koskaan olla rehellinen.

Tietty spontaanius voi myös olla arvo – se voi auttaa itse kirjoittamista. Ja kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.

Tervetuloa mukaan – toivomme, että tekstimme herättävät ajatuksia, tunteita, reaktioita, liikutuksia ja että dialogiimme osallistuu pian useampikin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s