Viime aikoina olen uppoutunut pienten poikien maailmaan, ja pohtinut autenttisuuden illuusiota sekä muistamisen keinoja. Kuin sattumalta blogimme ensimmäiset kirjoitukset käsittelivät muistamista suhteessa lapsuuteen, ja erityisesti niitä hauraita hetkiä, joissa muistaminen ja muistot aktivoituvat taide-elämyksen, erityisesti musiikin kautta. Lapsuuteen liittyvät muistot ovat usein utuisia, mutta samalla voimallisia pyrkiessään meissä esiin.
Norjalainen Karl-Ove Knausgård, jonka kokeileva omaelämäkerrallinen Taisteluni -teossarja on noussut viimeaikaisen 
pohjoismaisen kirjallisuuden keulakuvaksi, pohtii muistamisen ja muistoista kertomisen problematiikkaa, äärimmäisinkin keinoin. Knausgård ei toki ole harvinainen siinä, että hän käyttää siekailematta itseään ja läheisiä ihmisiä pyrkiessään tunkeutumaan niin syvälle intiimin alueelle kuin mahdollista. Tästähän omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa useimmiten on kysymys. Knausgård on kuitenkin poikkeuksellinen siinä, että hän on tehnyt tämän niin perinpohjaisesti pyrkien siten luomaan teoksilleen eräänlaisen täydellisen paljauden ja avoimuuden auran.
Lukija totta kai ymmärtää, että tällaista autenttisuutta ei voi tavoittaa, ei tekstin kirjoittaja, ei sen lukija, eikä kukaan meistä yrittäessään muistaa asiat niin kuin ne olivat. Toisaalta teoksiin kirjoitettujen muistojen totuudellisuutta ei voi myöskään kiistää kukaan. Kiinnostavaa onkin se, miten Knausgård samalla kirjoittaessaan muistojaan läsnäoleviksi pohtii, mitä meidän on mahdollista muistaa, miten muisti toimii tai miten meidän ylipäätään on mahdollista kirjoittaa.
Kolmannessa osassa kirjailija pyrkii kuvailemaan alakouluikäisen Karl-Oven maailmaa ja tunteita. Heti romaanin alussa Knausgård myöntää muistin ja muistamisen epäluotettavuuden ja sattumanvaraisuuden:
Muisti ei ole elämässä luotettava suure siitä yksinkertaisesta syystä ettei muisti korosta eniten totuutta. Totuuden vaatimus ei koskaan ratkaise sitä toistaako muisti jonkin tapahtuman oikein vai ei. Sen ratkaisee oma etu. Muisti on pragmaattinen, se on petollinen ja ovela, mutta ei millään vihamielisellä tai pahansuovalla tavalla; päinvastoin se tekee kaikkensa tyydyttääkseen isäntäänsä. Jotkut työntävät muistonsa unohduksen tyhjään olemattomuuteen, jotkut vääristävät ne tunnistamattomiksi, jotkut ymmärtävät sujuvasti väärin, jotkut puolestaan, ja heitä on häviävän vähän, muistavat terävästi, kirkkaasti ja oikein. Sen sijaan ei koskaan ole oma asiamme ratkaista mitä muistamme oikein (Taisteluni. Kolmas kirja. Suom. Katriina Huttunen. s. 15-16)
Knausgård antaa vallan lukijalle arvioida, miten juuri hän muistaa, mihin muistajien kategoriaan hän kuuluu. Vääristyminen ja totuudellisuuden häilyvyys ovat muistelijan etuoikeuksia. Knausgård pohtii erilaisten muistojen syntymistä ja niiden olemusta hahmottaessaan kanonisoituja muistoja, jotka ovat vakiintuneita jo lapsuudessa – ne ovat ehkä muistoja, joita meille on myös kerrottu ja toistettu ja joiden toistamista me jatkamme. Toisenlaiset muistot eivät ole samalla tavalla tahdonalaisia, vaan ”vain irtoavat ja nousevat itsekseen tietoisuuden pintaan ja keikkuvat siinä hetken kuin eräänlaiset läpinäkyvät maneetit, ja ne on herättänyt henkiin jokin tietty haju, maku tai ääni… Niitä seuraa aina välitön ja kiihkeä onnen tunne.” Ruumiiseen liittyvät muistot saavat meidät tekemään asiat kuten ne on ennenkin tehty, kun taas tunteisiin liittyvät muistot – ”äkillinen suuttumus, äkillinen itku, äkillinen pelko” – paiskaavat meidät menneisyyteen.
Tuoreessa elokuvassa Boyhood ohjaaja Richard Linklater pohtii hyvin samankaltaisia kysymyksiä kuin Knausgård. Elokuvallisin keinoin Linklater kysyy, miten elämäntarinamme muotoutuvat ja miten niitä on mahdollista kuvata. Ohjaaja astuu autenttisuuden tavoittelussaan elokuvataiteessa ennen kokemattomalle alueelle, koska elokuvan poika kasvaa silmiemme edessä vuodesta toiseen. Yli kymmenen kuvausvuoden aikana Mason vanhenee 6-vuotiaasta 19-vuotiaaksi, kasvaa pojasta aikuiseksi mieheksi samalla kun hänen sisarensa ja vanhempansa myös. Kampaukset muuttuvat, vaatetyylit vaihtuvat ja vanhempien rypyt lisääntyvät.
Boyhoodissa aitouden illuusio syntyy myös dialogista, joka tuntuu improvisoidulta ja juuri siinä hetkessä syntyneeltä – sitä tietenkään olematta. Yhtä lailla kuin Knausgårdin kohdalla kyse on taiteilijan näkökulmasta, taiteilijan näkemyksestä ja valinnoista, jotka kannattelevat tarinan kerrontaa ja sen ilmaisun tapoja. Siitä huolimatta tietty autenttisuus on se, mikä näissä teoksissa ennen muuta lumoaa ja epäilemättä myös puhuttelee lukijoita ja katsojia. Voikin kysyä, onko juuri tämänkaltainen hetkellisyyteen, paljaalta tuntuvaan kuvaukseen liittyvä autenttisuuden tavoittelu erityistä juuri meidän ajallemme. Samaan aikaan kun esitämme itseämme muille erilaisten sosiaalisten medioiden kautta ja meillä on enemmän kuin ennen mahdollisuuksia kertoa elämäämme facebookissa, blogeissa tai instagramissa, meitä puhuttelee taide, joka pyrkii hetkellisyyteen ja aitouteen. Vaikka ymmärrämmekin niiden tietoisen taiteellisuuden, ja autenttisuuden mahdottomuuden, juuri tämä lumo tekee niistä niin helposti lähestyttäviä.
Siinä missä Knausgård pyrkii hahmottamaan itseään niin menneessä kuin tässä hetkessä sanojen, kirjoittamisen kautta, Linklater tutkii autenttisuuden mahdollisuutta, henkilökohtaisen elämäntarinan rakentumista elokuvan ja siinä ennen muuta dialogin keinoin. Suomalainen taiteilija Kaarina Kaikkonen tuntuu tekevän samaa installaatiotaiteellaan. Kaikkosen taideteokset, joita juuri nyt on esillä Wäinö Aaltosen museon näyttelyssä Uuden kasvun aika, rakentavat ja kommentoivat samantapaista muistamisen läsnäoloa kuin Taisteluni tai Boyhood kiinnittyessään lapsuuden kertomiseen sekä isän ja äidin muistamiseen materiaalisuuden kautta. Kaikkonen on teoksissaan ja niitä selittävissä teksteissään avoimen henkilökohtainen ja omaelämäkerrallinen, mikä tuo samalla teokset hyvin lähestyttäviksi ja tunteita herättäviksi. Suuria, myös ulkoilmaan tehtyjä, erityisesti miesten pukuihin ja paitoihin pohjautuvia töitä kannatteleekin äärimmäinen intiimiys: niissä elää aina pukuun pukeutuneen, varhain kuolleen isän muisto. Taiteilijan äidin elämä taas esitetään meille tältä jääneiden jokapäiväisten esineiden kuten voidepurkkien, lääkkeiden, tuubien ja purnukoiden sekä ylellisten korkokenkien kautta. Nämä kontrastit tuottavat teoksiin ihan erityisen säteilyn.
Kaikkosen, Linklaterin ja Knausgårdin töiden äärellä herää kysymään, voisiko juuri taide ja taiteen kautta näyttäytyvät yhteisesti jaetut kokemukset tarjota edes illuusion muistamisesta ja muistojen tavoittamisesta, vaikka sitten kuinka kerrostuneena ja tietoisenakin yritelmänä? Kaikkia näitä teoksia yhdistää intiimi henkilökohtaisuus – mutta silti suhteessa laajempaan kulttuuriseen kontekstiin. Knausgårdin kautta voi nimittäin hahmottaa pohjoismaisen, erityisesti norjalaisen ja ruotsalaisen yhteiskunnan muotoutumista 1960-luvulta 2000-luvun alkuun sekä erityisesti miehen muuttuvaa roolia pohjoismaisessa kulttuurissa. Linklater taas kertoo keskiluokkaisten, suhteellisen tavallisten amerikkalaisten elämää vailla kliseisiä amerikkalaisuuden tunnusmerkkejä kiinnittäen yksittäisen pojan elämän amerikkalaisen yhteiskunnan keskeisiin tapahtumiin 2000-luvun alussa. Kaikkosen teosten ekologisuudessa ja poliittisuudessa voidaan ottaa kantaa esimerkiksi kierrätykseen tai Afrikasta Eurooppaan saapuvien pakolaisten inhimilliseen hätään – mutta samalla ne kertovat iisalmelaistytön intiimistä suhteesta omaan isään ja äitiin.
Sillä tavalla olemme täällä 
Jätä kommentti